Kirjoittaja Eino Häikiö
Pitkällä ja raskaalla viivytystaipaleellaan Maaselän kannakselta Vansjoelta Ilomantsiin, oli pataljoonamme, III/2 1.Pr, saapunut 19/7-44 Liusvaaran kylään, johon se asettui puolustukseen. Prikaatimme oli saanut karvaasti kokea, että veli venäläinenkin oli oppinut suomalaisten suosiman koukkaustaktiikan. Olihan tie takanamme katkaistu moneen otteeseen, mutta pahempaa oli vielä edessä, niin kuin seuraavien päivien aikana saimme kokea.
Komppaniamme, 9./III/21.Pr, jonka päällikkönä toimi kapteeni Urho Salminen sijoitettiin pataljoonan vasemmalle siivelle, muutamia kilometrejä maantien pohjoispuolelle ja sen leveämmälle ei miehitystä riittänytkään. Heinäkuun 20. päivänä ryhtyi vihollinen hyökkäykseen tien suunnassa ja asemat kylässä menetettiin. Vastahyökkäykset eivät tuottaneet tulosta ja vihollinen pääsi tien suunnassa toista kilometriä eteenpäin. Samaan aikaan todettiin sen suorittavan saartoliikettä asemiemme pohjoispuolitse ja komppaniamme joutui muutaman kerran tulikosketukseen saarrostavien joukkojen kanssa sekä iltaan mennessä myöskin sivustaamme taaksepäin.
Puolenyön jälkeen alkoi takaapäin kantautua ankaraa taistelun melskettä. Saartoliikkeen suorittanut vihollisrykmentti oli siellä tunkeutumassa ainoalle yhteystiellemme tykistön tuliasemien kohdalla. Prikaatin reservit kävivät heti vastahyökkäykseen tien avaamiseksi, mutta iltapäivään jatkuneista kovista yrityksistä huolimatta tie pysyi vihollisen hallussa. Pääosa prikaatin taisteluvoimista kalustoineen, sekä yhden patteriston tykit olivat motissa ja niitä uhkasi nopea tuho. Jos ei ollut helppoa rivimiehillä, niin eipä voi kadehtia prikaatin komentajan asemaakaan tuolla hetkellä! Eversti Ekman päätti kuitenkin kylmäverisesti johtaa joukkonsa maaston kautta tien eteläpuolitse katkaisukohdan länsipuolelle ja tässä myöskin onnistui. Käymme nyt lähemmin tarkastelemaan komppaniamme ja sitä seuranneiden kahden joukkueen vaiheita, jotka muodostuivat varsin erikoislaatuisiksi.
Irtautumiskäskyn saatuaan komppaniamme lähti pyrkimään kohti maantietä, jonka eteläpuolitse piti tuo takana oleva katkaisukohta sivuuttaa. Valitettavasti olimme kuitenkin pahasti myöhässä. Kun saavuimme tien tuntumaan, huomasimme sen olevan täynnä länteen päin rientäviä vihollisia. Tällöin kapteeni Salminen määräsi joukkonsa tekemään täyskäännöksen ja riensi järven länsipuolitse korpeen.
Nopean ja päättäväisen toiminnan ansiosta pääsimme livahtamaan satimesta ja joukkomme lähtivät marssimaan tien suuntaisesti, muutamia kilometrejä sen pohjoispuolella, kohti länttä. Tavoitteenamme oli Saarijärven paikkeilla oleva sulkuasema, jossa oli toiveita päästä omien yhteyteen. Välillä kuitenkin yö pimeni ja käytettyämme pimeimmän ajan lepoon jatkoimme kohti tavoitetta. Sen läheisyydessä törmäsi kärki viholliseen. Ilmeisesti päälliköllämme ei ollut varmuutta siitä, oliko sulkuasema enää meikäläisten hallussa ja kun eteneminen entisessä suunnassa näytti mahdottomalta, hän päätti johtaa joukkonsa Kuolismaan vesistölinjan taakse. Siellä saattoi odottaa meikäläisten pystyvän pitempiaikaiseen vastarintaan. Palasimme jonkin matkaa taaksepäin, jonka jälkeen suunta otettiin kohti pohjoista ja pitkä korpivaellus Vuottojärvien pohjoispuolitse alkoi. Tästä tulikin sellainen lenkki, että siinä kuntomme joutui todelliseen tulikokeeseen ja saimme jännittää viimeisetkin voimanrippeet selviytyäksemme. Jouduimmehan parissa vuorokaudessa taittamaan kartalta mitaten noin 80 km:n taipaleen tietöntä korpea, josta suuri osa suota. Vihollisiimme liittyi vielä eräs varsin voimakas tekijä, nimittäin nälkä. Olimme saaneet Liusvaarasta lähtömme edellisenä päivänä kahden päivän kuivamuonan, joka jo vaelluksemme alkaessa oli suurimmaksi osaksi syöty.
Mieltämme painoi raskaana myös epätietoisuus aseveljiemme kohtalosta: Oliko prikaatin pääosan onnistunut murtautua saarroksesta vai oliko se kenties tuhoutunut ylivoimaisen vihollisen puristuksessa? Millaiseksi silloin muodostuisi oma kohtalomme, sillä tietääksemme ei lähiseudulla ollut muita omia joukkoja. Reippaasti kuitenkin taitettiin taivalta ja konekiväärejäkin raahattiin mukana, sillä ennen pitkää niitä varmasti tultaisiin tarvitsemaan. Iltaan mennessä ne oli kuitenkin jätettävä.
Vuottojärvien pohjoispuolella tapasimme vahvan, Iänteenpäin johtavan "jotoksen" ja sitä seurasivat myös puhelintapsit. Ilmeisesti siitä oli marssinut huomattavan
vahva vihollisosasto kohti Kuolismaata. Näimme myöskin muutaman vihollispartion, mutta selvisimme niistä ilman pahempia välikohtauksia. Vesistöesteen tultua kierretyksi suunta otettiin lounaaseen, luutnantti Raunton huolehtiessa suunnistuksesta. Kyllä erämaata riittikin, suota, korpea, jokunen puro, harju ja jälleen suota, loppumattomiin.
Yö hämärtyi jälleen, ja tiheässä kuusikossa torkuimme pimeän hetket. Jotkut keittivät teetä ja söivät viimeisiä leivänpalojaan, kenellä niitä sattui olemaan, useimmilla ei ollut. Ei ollut aikaa pitkiin lepoihin, ja hämärän häipyessä matkantekoa jatkettiin.
Aloimme nyt lähestyä Koitajokea ja partio lähetettiin tutkimaan sen ylitysmahdollisuuksia. Partio palasikin pian ja ilmoitti löytäneensä sillan, jonka kaiteet olivat täynnä kuivumassa olevia vihollisen jalkarättejä. Sinne ei siis ollut asiaa. Läheisyydestä löytyi kuitenkin koski, ja siitä pääsimme melkein kuivin jaloin ylitse. Samaa reittiä oli käyttänyt myöskin vihollinen, sillä rannalla oli suuri määrä seipäitä, joita he ilmeisesti olivat käyttäneet tukenaan jokea ylittäessään. Löytyi myöskin heidän ruokailupaikkansa ja tyhjiä säilykepurkkeja, joita katsellessaan nälkäiset miehet lausuivat erinäisiä väkeviä sanoja, joita ei tässä voi toistaa. Argentiinalaista häränlihaa näkyi olleen eväänä. Merkit osoittivat meidän olevan tunkeutumassa vihollisen vahvasti miehittämälle alueelle... Nyt jälkeenpäin vilkaisu Ilomantsin sotakarttaan osoittaa, että alueelle oli ryhmittymässä kokonainen vihollisdivisioona, joka oli tulossa korven läpi Kuutamonlahden seudulta. Tästähän ei päällystömme luonnollisestikaan ollut selvillä, vaikka se mahdollisesti olikin ylemmän johdon tiedossa.
Olimme saapumassa Lehmivaaran kylän läheisyyteen ja tavoitettuamme sinne johtavan polun, kapteeni Salminen lähetti partion tunnustelemaan tietä. Kohta tämän jälkeen hän antoi korpraali Hanskin ja allekirjoittaneen tehtäväksi lähteä partion perään ja tunnustella Lehmivaarasta lähtevä polku Iljaan- ja Luovejärven väliselle kannakselle saakka. Emme kuitenkaan ehtineet kylään saakka, kun sieltäpäin kuului konepistoolin kiukkuisia pärähdyksiä, ja kohta tulivat edellämme lähteneen partion miehet vastaamme ja kertoivat kylän olevan vihollisen miehittämän.
Palasimme siis pääjoukon luo, joka oli kuullut Lehmivaarasta annetut tervehdykset ja oli tilanteesta selvillä. Poikettiin taas metsään tarkoituksella sivuuttaa kylä sen eteläpuolitse. Kohta tämän jälkeen tavoitimme tientapaisen, joka ilmeisesti johti Lehmivaarasta Kuolismaahan ja lähdimme sitä pitkin etelää kohti. Melkein välittömästi törmäsi kärki jälleen vihollisen varmistukseen, ja tie oli kiireesti jätettävä. Jatkoimme sen länsipuolelle, jossa kohta oli edessämme avoin suo. Nopeasti vaan ylitse ja kaikkien ihmeeksi ei peräämme ammuttu yhtään laukausta.
Suon ylitettyämme oli edessämme metsäinen harjanne, jossa kohdallamme näkyi merkkejä asutuksesta ja jonka totesimme vihollisen miehittämäksi. Nyt alkoivat totisesti hyvät neuvot olla tarpeen. Vihollisia oli joka puolella, mitään kiertotietä ei näyttänyt olevan. Suuri osa miehistä alkoi rasituksen ja nälän takia olla apaattisuutta lähentelevässä tilassa, eivätkä ampumavarammekaan kestäisi pitempiaikaisia vihanpitoja. Siihen rinteen juurelle, päällystömme ympärille, kerääntyi pian koko joukkomme, vaarasta välittämättä. Lyhyen harkinnan jälkeen teki kapteeni Salminen ratkaisunsa: Suoraan harjanteen ylitse ja väkisin läpi, sekä sen jälkeen eteenpäin kohti Ilajanjärven ja Luovejärven kannasta. Määrättyään IV joukkueen kärkeen ja I joukkueemme seuraamaan välittömästi toisena portaana hän antoi hyökkäyskäskyn. Hurjasti huutaen ja kaikilla aseillamme tulittaen syöksyimme rinnettä ylös. Läpimurto onnistui täydellisesti ja ainoastaan alikersantti Kettunen sai luodin olkapäänsä lävitse. Harjanteen takarinteessä oli talo, jonka ikkunoista päästelimme mojovia sarjoja sisälle täydentäen niitä käsikranaateilla. Talon kellarikerroksessa näkyi vihollisella olleen kk-asema, jonka ampumasektori oli kuitenkin päinvastainen kuin tulosuuntamme. Pihamaalla oli nurmettunut kumpare keskellä olevine syvennyksineen, vanha luhistunut perunakuoppa. Hyppäsin ylös kumpareelle ja koska patruunamme olivat vähissä, sieppasin syvennyksessä olevasta pk. -asemasta kourallisen patruunoita taskuuni. Kohotessani ylös kajahti takaani metsästä laukaus ja tunsin vihlaisun oikeassa kädessäni. Loikkasin kumpareen suojaan ja totesin luodin katkaisseen nimettömän sormen ja ruhjoneen myös muita. Huudettuani lääkintämiestä saapui luokseni sotamies Vainio ja sitoi käteni omalla ensiapusiteelläni. Paikalle saapui hetken kuluttua myös komppaniamme lääkintäaliupseeri, kersantti Terhelä.
Eteenpäin elävän mieli! Edessämme oli jälleen parinkolmensadan metrin levyinen suoaukea, jonka toiseen reunaan joukkomme olivat pääsemässä käteni tultua sidotuksi. Lähdimme siis Terhelän kanssa tavoittamaan toisia, Vainio oli jo ehtinyt edellemme. Olimme pääsemässä metsän suojaan, kun takaamme alkoi kuulua venäläisen konekiväärin tuttu louskutus. Paransimme vauhtia, mutta kun sammaltukot alkoivat lennellä jaloissani, syöksyin vaistomaisesti maahan erään rahkamättään suojaan. Samalla hetkellä, kun tunsin kostean sammaleen kasvoillani, osui vasempaan jalkaani kova, vihlaiseva isku. Luoti oli mennyt päkiästä sisälle, tullut jalkaterän ulkosyrjästä ulos ja murskannut jalkapöydän luita, niin kuin myöhemmin todettiin. Huusin jotakin Terhelälle ja samaan aikaan hänkin karjahti, jolloin häneenkin osuneen. Tulituksen lakattua lähdin ryömimään kohti metsän reunaa ja onnistuinkin sinne pääsemään, mutta en tavannut sieltä enää ketään.
Tilanne kohdallani ei näyttänyt sillä hetkellä erityisen valoisalta. Olinhan yksinäni, haavoittuneena ja ilman karttaa ja kompassia täysin tuntemattomassa korvessa. Verenvuoto jalastani tuntui olevan melkoinen, koskapa saapas ilkeästi turskahteli yrittäessäni ottaa askeleita. Käytettävissäni ei myöskään ollut muita sidetarpeita kuin likaiset alusvaatteeni. Harkittuani hetken tilannetta päätin ensimmäiseksi yrittää tavoittaa toverini ja läksin pyrkimään siihen suuntaan, johon arvioin heidän jatkaneen. Löysinkin poluntapaisen ja arviolta kilometrin verran nilkuteltuani, välillä yhdellä jalalla loikkien, tapasin joukkomme polun vierestä istumasta. Siinä istui Terheläkin ja oli juuri sitomassa reittään, jonka luoti oli lävistänyt luita rikkomatta.
Veren täyttämä saapas kiskottiin jalastani ja ruhjoutunut jalkaterä sidottiin, mutta saapasta siihen ei enää saanut. Maailma tuntui mustenevan silmissäni sitä yrittäessäni. Lääkintämiehemme olivat kuitenkin kuljettaneet mukanaan yhdet paarit, joille minut nyt asetettiin joukkomme lähtiessä liikkeelle. Kaikeksi onneksi toiset haavoittuneet pystyivät itse liikkumaan. Aluksi toimivat kantajinani oman joukkueen pojat kukin vuorollaan, mutta kun tuli muitten vuoro, ei kukaan näyttänyt olevan kiinnostunut mokomasta touhusta ja niin koko porukka marssi ohitseni kenenkään kajoamatta paareihin. Tiedustelin muutaman kerran, että aikovatko he jättää minut tänne, mutta en saanut muuta vastausta kuin poispäin käännetyt katseet ja entistä kiireisemmät askeleet.
Jälkeenpäin ajatellen en voi heitä pahemmin moittia, vaikka silloin katkeralta tuntuikin. Varmasti monella oli täysi tekeminen omien jalkojensa liikuttelemisessa, niin loppuun ajettuja kaikki olivat. Harkitsin jo mahdollisuuksiani seurata omin voimin, mutta tilani huomioon ottaen tuntui nelinkontin kulkeminen melko toivottomalta. En kuitenkaan ehtinyt kokeilla konttaamista, sillä jonon hännillä kulki kranaatinheittimen tulenjohtojohtue johtajanaan vänrikki, jonka nimeä en valitettavasti tullut tietämään. Saavuttuaan kohdalleni vänrikki hämmästyneenä tiedusteli, että mitä tämä tällainen merkitsee? Selostettuani tilanteen hän käski miestensä tarttumaan paareihin ja karjaisi pysähtymiskehoituksen eteenpäin. Jono pysähtyi ja paarit kannettiin sen etupäähän. Siellä tapasimme komppaniamme päällikön, joka kuultuaan vänrikin ilmoituksen määräsi jokaisen vuorollaan toimimaan kantajana ja vänrikin valvomaan käskynsä noudattamista.
Matkanteko jatkui jälleen ja pari-kolme kilometriä kuljettuamme kuului kärjestä huuto: Omia edessä! Sen vaikutus oli samaa luokkaa kuin Kolumbuksen tähystäjän ilmoitus: Maata näkyvissä! Huoleti voin sanoa omasta kohdastani, ettei sen ihanampaa musiikkia, kuin nuo kaksi sanaa, ole sitä ennen eikä myöhemminkään korviini sattunut. Olimme lopultakin tavoitteessamme, jo useaan kertaan mainitulla Ilajanjärven ja Luovejärven välisellä kannaksella. Komppaniamme oli selviytynyt tulikokeestaan. 'Vastaanottokomiteamme" muodosti joukko hämmästyneitä tykkimiehiä, jotka Liusvaaran motissa kalustonsa menettäneinä olivat joutuneet tilapäisesti jalkaväen tehtäviin.
Auliisti he tarjoilivat tupakoitaan ja kertoivat ihmetelleensä kaukaa vihollisen puolelta kuulunutta taistelun melua.
Siihen loppuikin minun sotani. Joukkueeni aseveljet joutuivat; vielä viimeisillä voimillaan kantamaan paarejani puolisen peninkulmaa pahaista kinttupolkua pitkin, saattaakseen minut maantien varteen sidontapaikalle. Kiitokseni heille ja terveiseni kaikille mukana olleille. Vaikka eiväthän terveiseni läheskään kaikkia enää tavoita, sillä moni siitäkin joukosta joutui vielä antamaan kalleimpansa seuranneissa ankarissa taisteluissa, joissa osat vaihtuivat ja motittajamme vuorostaan joutuivat itse mottiin.
