Ryhmittyminen pääasemaan
10. divisioonan saatua 9. syyskuuta 1941 I armeijakunnasta ylipäällikön käskyn pysäyttää liikkeensä Leningradin ulommaisen puolustusvyöhykkeen eteen, muodostettiin etulinjan ryhmityksestä kaksi lohkoa. Jalkaväkirykmentti 2, komentajanaan eversti Kääriäinen, oli oikealla ja eversti Maskulan Jalkaväkirykmentti 1 oli vasemmalla. Alkuvaiheessa divisioonan reservinä oli everstiluutnantti Vänttisen komentama, hajaryhmitykseen sijoitettu Jalkaväkirykmentti 43. I/JR 43 oli Kirjasalossa, II/JR 43 Novajan sekä Lempaalan Maanselän seudulla ja III/JR 43 II pataljoonan itäpuolella. Kevyt Osasto 12 oli Raasulin länsipuolella. Divisioonan tykistön pääosa tuki JR 1:stä ja vain KTR 3:n II patteriston tuli ulottui JR 2:n lohkolle.
Pääpuolustuslinja kulki I armeijakunnan osalta linjalla puronhaara karttasanan Ohta O-kirjaimesta 1 500 metriä pohjois-koilliseen–Mustilan kukkulan itäreuna–karttasanan Lappalaisenmäki mäki-osa–purolinja siitä itään Lempaalanjärveen (Kivarinjoki)–Lempaalanjärven länsiranta–Lempaalanjärven koillispää–Sirkiänsaari. Sulkulinja kulki linjaa Lempaalanjärven luoteiskärki–suon länsireuna Orimäen eteläpuolella–tien suunnassa Orimäestä pohjoiseen–Likolampi. Pääpuolustuslinja jakautui Lempaalan alueella Riihiön lohkoon oikealla, Lappalaisenmäen lohkoon keskellä ja Rantalohkoon vasemmalla. Riihiön lohkosta vastasi JR 2:n komentaja, käytössään vahvennettu JR 2, Lappalaisenmäen lohkosta JR 43:n komentaja, käytössään vahvennettu JR 43 ja Rantalohkosta JR 1:n komentaja, käytössään vahvennettu JR 1.
Kunkin rykmentin tuli ryhmittyä siten, että pääpuolustuslinjaan sijoitettiin yksi pataljoona ja kaksi pataljoonaa taaksepäin porrastettuna lepoa ja kenttävarustustöitä varten. Erityinen huomio oli kohdistettava Lempaalanjärven keskiosan kannaksiin ja järven pohjoispuolisen tien suuntaan. Näihin suuntiin oli valmisteltava kranaatinheittimistön maalit sekä valmisteltava ansoitukset ja miinoitukset. Vaikka divisioonan komentaja käski yksiselitteisesti vain yhden pataljoonan etulinjaan, hän asetti vaatimukseksi, että etulinjan miehitys tuli olla niin vahva, että se todella kesti vihollishyökkäykset ja näin vältyttiin vastaiskujen tekemisestä sekä niissä aiheutuvista tappioista. Jos divisioonan komentaja olisi noudattanut tehtävätaktiikkaa, hän olisi antanut vain jälkimmäisen vaatimuksen, eikä sitonut yksi pataljoona etulinjaan -käskyllään alaistensa käsiä.
Rantalohko
JR 1:n Rantalohkon vasen raja oli samalla divisioonan vasen raja. Se kulki linjaa Taikinasuo–Koskijärvi–Likolampi–Orimäki (15.D:lle kuuluen)–Lempaalanjärven pohjoispäässä oleva puron suu. Lohkon oikeanpuoleiseksi rajaksi oli kirjallisessa käskyssä määritetty linja Silantojärven eteläkärki–Urvala-karttasanan U-kirjain–polku siitä etelään–talot karttasanan Rivalinmäki viimeisestä i-kirjaimesta 300 metriä koilliseen (kuuluen Lappalaisenmäen lohkolle)–lampi karttasanan Muratta M-kirjaimesta 200 metriä luoteeseen–tienhaara karttasanan Nakkalovo N-kirjaimesta 500 metriä lounaaseen–Rokanjärven lounaiskärki. Käskyyn kirjattu oikea raja asetti rykmentin ryhmitykselle melkoisen haasteen. Elintilaa riitti Lempaalanjärven rannasta lukien vain noin puolitoista kilometriä. Etulinjan pataljoonille ja niiden omille tukiaseille alue riitti, mutta pataljoonien huolto, rykmentin huolto, rykmentin esikunta ja paljon tilaa vievät reservipataljoonat tarvitsivat lisää aluetta. Divisioonan käskyn oikea raja onkin yliviivattu ja eversti Lauri Maskulan käsialalla on asiakirjan reunaan kirjoitettu uusi oikea rajalinja: ”Maanselkä (Pl.)–Sutela S–Muratta luoteisp. nelis. kulmainen lampi.”.
Jalkaväen oli aloitettava kaivautuminen välittömästi ja ainakin vihollisen mahdollisten etenemisteitten suuntiin oli rakennettava yhtenäiset estelinjat. Vallatulta alueelta löydetty piikkilanka oli kerättävä ja käytettävä estetöihin. Lisää voitiin tilata pioneerimateriaalin täydennyspaikasta Valkjärven eteläpuolella.
Jalkaväkirykmentin tukipatteristona toimi Kenttätykistörykmentti 9:n II patteristo Silantojärven itäpuolisista tuliasemistaan. JR 1:n puolustuskäskyssä tuliasema-alueeksi oli täsmennetty Timolovan eteläpuoleinen maasto. Varsinaisena tulialueena oli JR 1:n lohko ja osalle tuliyksiköistä Voikala sekä sen pohjoispuolinen niemikannas, perussuuntana 27-00. 6. patteri osoitettiin I pataljoonan tukipatteriksi ja 4. patteri II pataljoonan tukipatteriksi. 5. patteri oli määritetty yhteispatteriksi. 5. patterin oli sijoitettava yksi tykki suorasuuntausasemaan, josta se kykeni tulittamaan Kieron aluetta. Patterin tuli myös valmistella asemat panssarintorjuntatehtävää varten Ryyppälä–Muratta tien suuntaan. 10. divisioonan käskyssä JR 1:n tukemiseksi oli Kenttätykistörykmentti 3:n II patteristolle ja Kenttätykistörykmentti 9:n I patteristolle käsketty JR 1:n lohko tilapäiseksi tulialueeksi kantamansa puitteissa. Rykmentin käskyyn ei KTR 3:n II patteriston tilapäistä tulialuetehtävää enää ollut kirjattu, vaan se oli virheellisesti kirjoitettu KTR 9:n II patteriston tehtäväksi. Tämän patteriston varsinaiseksi tehtäväksihän oli määritetty olla JR 1:n varsinainen tukipatteristo, joten kyseessä oli kirjoitusvirhe. Divisioonan taistelua tuki lisäksi raskas yhteisryhmä, jota johti Raskas Patteristo 13:n komentaja. Yhteisryhmään kuuluneen 10. erillisen järeän patterin tulialueeksi oli käsketty JR 43:n ja JR 1:n lohkot. Lisäksi yhteisryhmään kuuluvan Raskas Patteristo 25:n tilapäiseksi tulialueeksi osalla tuliyksiköistään oli käsketty Voikala ja sen pohjoispuolinen niemikannas. 10. divisioonan tykistön käyttö perustui tukipatteristoperiaatteelle myös asemasotavaiheeseen siirryttäessä. Hyökkäysvaiheessa ratkaisu oli ymmärrettävä, koska pataljoonat saattoivat edetä hyvinkin hajallaan, jolloin kantama saattoi asettaa rajoituksia muiden kuin oman tukipatteriston osalta. Hyökkäysvaiheessa ja asemasodan alussa ei myöskään ollut vielä käytössä tykistön korjausmuunninta, jolla eri alueilla olevien tuliyksiköiden keskitetty käyttö helpottui huomattavasti.
Pääpuolustuslinjan perusrakenne
Pääasema muodostui Lempaalan seudulla varsinaisesta pääpuolustuslinjasta siihen liittyvine estetöineen, ansoituksineen ja miinoituksineen. Puolustusjärjestelmään liittyi pääasemaan kuuluva, varsinaisesta pääpuolustuslinjasta muutama kilometri taaemmas suunniteltu taaempi asema sekä niiden väliin, mahdollisia vihollismurtoja rajoittamaan tarkoitetut sulkulinjat tai -asemat. Vaikka ylemmät johtoportaat käskivät eri rykmenttien taaempien asemien toisiinsa liittyviksi, ne eivät koskaan muodostaneet yhtenäistä linjaa, vaan jäivät erillisiksi muutamien kilometrien levyisiksi, pääkulku-urat sulkeviksi asemiksi. Lempaalan lohkoon sisältyi yksi sulkulinja. Pääpuolustuslinjan ja taaemman aseman väliin oli käsketty rakentaa väijytysasemia, joiden tarkoituksena oli tuoda puolustukseen syvyyttä. Koska pääpuolustuslinjaa ei haluttu vetää taaemmas syyskuussa 1941 saavutetulta tasalta ja vihollisen ryhmitys kenttävarusteineen oli jo etumaastossa, ei sinne Lempaalassakaan ollut mahdollisuutta ulottaa ohjesäännön edellyttämää taisteluetuvartiolinjaa, saatikka valvontalinjaa vielä sen etupuolelle. Pääaseman puolustusjärjestelmään kuului etulinjassa olevien rykmenttien reservipataljoonien, alussa jopa kahden kutakin rykmenttiä kohti, suunnittelemat, valmistelemat ja harjoittelemat vastaiskusuunnat.
Jalkaväkirykmentti 1 aloitti asemiensa linnoittamistyöt välittömästi puolustukseen ryhmityttyään. Ensimmäiset tuliasemat ja taisteluhaudat olivat improvisoituja, mutta vihollisen tulitoiminnan aktivoiduttua, sään viilennyttyä ja puolustuksessa olon osoittautuessa pysyväksi olotilaksi, suunniteltiin ja organisoitiin rakennettavat varustukset paremmin vihollisen tulen vaikutusta vähentäviksi ja säältä suojaa antaviksi. Osa Maarintaman tukikohdista osoittautui tavallista työläämmiksi kenttävarustelutöiden etenemisen suhteen. Etenkin Munakukkulan linnoittaminen oli vaikeaa, koska kaivamisen äänet kantautuivat hyvin vihollisen hallussa olleille Tolppa- ja Kyttäkukkuloille ja seurauksena oli usein voimakas tuli-isku.
Saavutetun tasan kenttävarustustöitä kiirehdittiin, jotta vältyttäisiin turhilta tappioilta ja aluemenetyksiltä. Ohjeet linnoittamisesta annettiin 21. syyskuuta. Kiireysjärjestyksessä ensimmäisinä pidettiin panssarisuojakolojen kaivamista majoitusalueilla. Panssarisuojakolo oli yksinkertainen yhden miehen potero, johon saattoi syöksyä esimerkiksi tykistökeskityksen osuessa majoitusalueelle. Mitään erityistä panssariuhkaa ei Lempaalassakaan ollut – nimike panssarisuojakolo oli vakiintunut ja se kertoi yksiselitteisesti, millainen suojalinnoite oli kaivettava.
Seuraava kohde kenttävarustustöissä oli jalkaväen raskaiden aseiden tuliasemat. Ne tuli ensin rakentaa avoasemiksi ja myöhemmin kattaa sirpaleenkestäviksi. Yksi asema ei riittänyt, vaan vaihtoasemia oli valmisteltava mahdollisimman paljon. Ampumasektoreilla oli myös tehtävä tarpeelliset raivaukset ja harvennukset.
Puolustusjärjestelmälle asetettu vaatimus syvyydestä ilmeni ohjeissa hyökkäysvaunuille edullisten suuntien varustamisesta. Etenemisurat oli suljettava panssarintorjunta-aseiden ryhmittämisellä sekä miinoitteilla. Kuhunkin suuntaan oli rakennettava syvyyteen porrastettuja väijytysasemia, jotka sisälsivät panssarintorjuntakuoppia ja panssarintorjuntatykkien tuliasemia. Suuritöisiä hyökkäysvaunuesteitä ei toistaiseksi tullut rakentaa. Panssarintorjuntakuopat olivat panssarintuhoajien ja materiaalin suojaksi kaivettuja yksinkertaisia suojia, eivät hyökkäysvaunujen liikkeen hidastamiseen tarkoitettuja kaivantoja.
Taaempi asema
Lempaalan lohkon taaempi asema suunniteltiin Silantojärven ja Suojärven väliselle alueelle ja etenemään linjaa Kaitala-karttasanan K-kirjain–koilliseen johtavan tien suunta–Suuri-Kaitalan kaakkoispuolisen rakennusryhmän kaakkoispuolella oleva tienristeys–Kivitien mutkan lampi maanviljelyskoulun kaakkoispuolella. Asema oli suunniteltu kahden pataljoonan ryhmitykseen perustuvaksi ja voimakkaat kenttävarustustyöt sisältäväksi. Etualue oli suunniteltu raivattavaksi, jotta konekiväärien aukoton tuliverkko saatiin aikaiseksi. Asemien etupuolella oli piikkilankaesteet, jotka oli suunnattu osittain toisiaan risteäväksi. Panssarintorjuntatykkien tuliasemia oli suunniteltu kahdeksan, joista vain kaksi oli sijoitettu Kaitalan–Maaselän alueelle. Panssarintorjunnan painopiste oli sijoitettu Kivitien suuntaan maanviljelyskoulun kaakkoispuolelle. Samalle alueelle oli suunniteltu myös kranaatinheittimistön käytön painopiste. Ryhmityksessä oikealle sijoittuneen komppanian eteläisimpien tukikohtien taistelua näyttää pystyneen kantamansa puitteissa tukemaan vain yksi kevyt kranaatinheitin, jonka tuliasema sijoittui karttasanan Suuri-Kaitala S-kirjaimen kohdalle. Kahden pataljoonan ryhmityksen sisään oli suunniteltu peräti 44 konekiväärin tuliasemaa. Kahden pataljoonan 24 tai edes koko rykmentin 36 konekivääriä eivät tähän olisi riittäneet, joten ryhmitykseen oli sijoitettu myös niin sanottuja lohkoaseita, eli sotasaaliiksi kaapattuja tai muuten vahvennukseksi saatuja konekivääreitä.
Alkusyksynä JR 1:n joukoista etulinjan miehityksenä oli yksi pataljoona ja reservissä sekä taaemman aseman kenttävarustustöissä kaksi pataljoonaa. Taaemman aseman puolustus lieneekin suunniteltu niiden käytön varaan. Vaikka tukikohtien paikat oli valittu vaihtelevaan, puolustukselle edulliseen mäkimaastoon, ei taaemmassa asemassa ollut syvyyttä. Pääpuolustuslinjan ja taaemman linjan välissä ei näytä olleen käskettyjä miehistön ja kaluston suojiksi tarkoitettuja panssarintorjuntakuoppia tai -väijytysasemia.
Lempaalan lohkon reservipataljoonan ryhmitysalueeksi vahvistettiin Silantojärven kaakkoiskärjestä lounaaseen suuntautuva alue. Järven kaakkoispuolella oli konekiväärikomppanian alue, järven eteläpuolella esikuntakomppanialle varattu alue ja siitä lounaaseen reservipataljoonan kranaatinheitinjoukkueen asemat. Kolmen kiväärikomppanian ryhmitysalueet olivat kolmion muotoisessa ryhmityksessä kranaatinheitinjoukkueen eteläpuolella. Korsujen rakentaminen oli käynnissä 24. lokakuuta tehdyn ilmoituksen perusteella.
Reservipataljoonan tekemään vastaiskuun vihollisen saamaa sisäänmurtoa vastaan valmistauduttiin ja kouluttauduttiin Lempaalassa muun muassa upseereiden karttaharjoituksessa talvella 1943. Muita reservijoukolle kuuluneita tehtäviä olivat talvisaikaan käskettyihin vastahyökkäyssuuntiin hiihdettyjen latujen aukipito.
Rykmentin puolustusjärjestelyt
Lohkojaon ja sivurajojen muuttamisen jälkeen Jalkaväkirykmentti 1:n rintamalohkon eteläraja oli Lappalaisenmäellä ja pohjoisraja Lempaalanjärven pohjoisosassa. Etulinja Lempaalassa jakautui kahteen lohkoon. Vasemmalla oli niin sanottu `Järvirintama` tai `Järvilohko`. Oikealla oli `Maarintama` tai `Munakukkulan lohko`. Lohkojen välirajana oli Kivarinjoen alajuoksu.
Alkuvaiheessa rykmentin ryhmitys alueella oli vain sotilaiden poteroita ja niistä taisteluhaudoin yhdistettyjä yksittäisiä pesäkkeitä sekä tietenkin raskaampien aseiden tuliasemia. Majoituksessa oli tyydyttävä pesäkkeen taakse puoliksi maan sisään kaivettuihin telttoihin. Järvirintamalla vesirajaan rakennettiin espanjalaiset ratsut. Vihollisen suora-ammuntatulen vuoksi espanjalaiset ratsut oli kannettava etulinjaan öisin. Pesäkkeitä ruvettiin aika myöten yhdistämään yhtenäisemmäksi linjaksi.
Järvirintaman tukikohdat olivat vasemmalta alkaen: Kynsipesäke, Joki, Saari, Ryyppälä pohjoinen, Ryyppälä eteläinen, Kainalo, Pappilanniemi, Peltopesäke, Saunamäki/Saunatukikohta, Politrukki ja Ranta. Rintamavastuussa olevan pohjoisimman komppanian komentopaikka oli perustettu mäkiseen ja suppaiseen maastoon aivan rykmentin vasemman sivurajan tuntumaan. Keskimmäisen komppanian komentopaikka oli Ryyppälä eteläinen -tukikohdan takana. Oikeanpuoleisimman komppanian komentopaikka oli puolestaan mäellä Peltopesäkkeen takana.
Maarintaman pesäkkeet olivat vasemmalta alkaen: Ryteikkö, Silta, Väli, Suonpohja, Penni, Pensas, Pihlaja, Koivu, Keula ja Makkara. Vasemmanpuoleisen komppanian komentopaikka oli lohkojen välirajalla Väli-tukikohdan takana. Keskimmäisen komppanian komentopaikka oli puron tasalla Pensas-tukikohdan takana. Oikeanpuoleisimman komppanian komentopaikka oli Rivalinmäellä Koivu-tukikohdan takana. Pataljoonan komentokorsu ”Sälli” rakennettiin kanjonin reunalle Sutelan länsipuolelle.
Jalkaväkirykmentti 1:n rintamavastuuaikaa Lempaalassa muistellessaan rykmenttiläiset lähes aina muistavat mainita Munakukkulan ja siellä sattuneita tapahtumia. Kukkula on saanut tarunhohtoisen maineen ei vain JR 1:n, vaan myös muiden Lempaalan Maarintamalla asemissa olleiden joukkojen mielissä.
Munakukkulalle linnoitetun tukikohdan etummaiset pesäkkeet olivat vain noin 70 metrin päässä venäläisten poteroista. Korkea maastonkohta oli kuin tarjottimella Tolppakukkulalla, Kaljukukkulalla ja Kyttäkukkulalla tuliasemissa olleille tarkka-ampujille, panssarintorjuntatykeille ja kranaatinheittimille. Eräs Munakukkulan taisteluhaudan päässä sijainnut asema osoittautui erityisen vaaralliseksi. Ennen kuin ymmärrettiin periskooppia käyttämällä välttää turhia tappioita, ehti moni vartiomies saada osuman kyseisessä poterossa ja myös pimeän aikana. Kun huomattiin, että laukaukset osuivat aina samaan pisteeseen, ymmärrettiin kyseessä olevan kiinteästi asennetun kiväärin. Menetelmä oli venäläisillä varsin yleinen.
Rykmentin lohko laajenee
Jalkaväkirykmentti 1 otti vastaan JR 43:n puolustuslohkon 1. joulukuuta 1941 alkaen. Lohkon ryhmityksenä käytettiin JR 1:n III pataljoonan osia sekä JR 43:n I pataljoonaa, joka oli taktillisesti alistettu JR 1:lle. Alistetulle pataljoonalle alistettiin vahvennuksina yksi joukkue JR 1:n tykkikomppaniasta sekä yksi panssarintorjuntajoukkue JR 1:lle alistetusta 8. tykkikomppaniasta. Nyt muodostetun JR 1:n uuden lohkon alalohkojen niminä olivat Lappalaisenmäen lohko, Munakukkulan lohko ja Järvilohko.
Panssarintorjunnan painopiste muodostettiin Munakukkulan lohkolle alistamalla rykmentin tykkikomppania alalohkon komentajalle. Rykmentin tykkikomppania oli I/JR 43:lle alistettua joukkuetta vajaa, mutta komppanialle oli alistettu joukkueita 8. ja 32. tykkikomppaniasta. Panssarintorjunnan painopisteen valinta oli ymmärrettävää, koska Lappalaisenmäen lohko ei maastollisesti suosinut panssarivaunujen käyttöä ja Järvilohko koettiin suojatuksi Lempaalanjärvelle asennettujen jäämiinoitteiden ansiosta. Jo talvella 1941 rykmentin oman tykkikomppanian tykkien kaliiperi todettiin riittämättömäksi. Vaikka divisioonan tykkikomppanioiden joukkueiden alistus vaikuttikin divisioonan panssarintorjunnan syvyyteen sitä ohentaen, koettiin etulinjan vahvistaminen niin tärkeäksi, että riski kannatti ottaa.
Kranaatinheitinkomppanian joukkueita ei alistettu, vaan ne tukivat Lappalaisenmäen lohkon ja Munakukkulan lohkon puolustusta. Raskasta heitinjoukkuetta käytettiin molempien lohkojen pääpuolustuslinjan edessä olevien maalien ampumiseen ja kevyttä joukkuetta lisäksi Munakukkulan lohkon edessä sijaitsevien maalien ampumiseen.
Munakukkulan ensimmäinen valtaus ja takaisinotto 10.–11.11.1941
Munakukkula vaihtoi sotavuosien kuluessa omistajaa ainakin kolme kertaa. Ensimmäinen hyökkäys ja vastahyökkäys tapahtuivat JR 1:n ollessa rintamavastuussa, toinen JR 57:n aikana 19. tammikuuta 1944 ja kolmannesta ei ole varmaa tietoa. Oli määritetty, että Muna-tukikohtakin kuului pääasemaan, vaikka se oli vain eteentyönnetty tukikohta. Koska tukikohta oli osa pääasemaa, sen tuli aina hyökkäyksen torjumisten jälkeen olla omien hallussa, näin edellytti ohjesääntö. Tässä oli syy, miksi Munakukkula maksoi paljon verta niin suomalaisille kuin venäläisillekin. I pataljoona oli reservissä Silantojärvellä. Pataljoonankomentaja Andersson oli lomalla ja kapteeni Ruokolahti toimi hänen viransijaisenaan.
Iltapimeällä 10. marraskuuta 1941 espanjalaisista ratsuista ja piikkilankalieriöistä koostuvalta esteeltä noin 20 metrin päässä Munan edessä kuullaan liikettä. Ennen kuin siihen ehditään tukikohdan miehityksenä olleiden kahden ryhmän puolesta reagoida, esteiden päälle heitetty panos räjähtää valtavalla voimalla. Tämä oli tyypillinen venäläisten iskuosastohyökkäyksen alkupaukku, jopa 20 kilon TNT-panos. Nyt se heitti esteet ilmaan, venäjänkieliset komennot kajahtavat, lukuisa määrä käsikranaatteja singahtaa kohti Munan lakea ja pataljoona alkaa huutaa ”Uraata”. Kahden ryhmän pikainen ryhmittyminen ei auta, kun vastassa on satamäärin naapureita. Osa iskuosastosta kiertää Munan taakse. Kun aukon kautta on vihollinen jo kohti kukkulan lakea ryntäämässä ja takanakin on uhka, on pakko irtautua, ettei koko joukko kaadu heti alkuunsa. Sotamies Pusa kuitenkin haavoittui matkalla kuolettavasti, pääsi vielä kukkulan juurelle, mutta kuoli noin puolen tunnin kuluttua. Sydäntä särkevällä äänellä vaikertanutta sotilasta ei voitu auttaa, koska venäläisosasto oli niin lähellä ja suorassa näköyhteydessä miehen sijaintiin.
Divisioonan tykistö reagoi hyökkäykseen ja tuli-isku alkaloi. Venäläiset olivat kaivautuneet ja pureutuneet tukikohtaan tyypilliseen tapaansa heti. I pataljoona sai hälytyksen noin kello 23 ja aamuyöstä 1. ja 3. komppania olivat valmiina vastaiskuun. Neljä konekivääriä Penni-tukikohdassa tukee, rykmentin kranaatinheittimistö sekä divisioonan tykistö ampuivat lyhyen tuli-iskun Munan laelle, kun kello 05.00 I pataljoonan hyökkäys alkoi mäen juurelta. Noin kolme metriä leveä Kivarinjoki ylitettiin, iskuosasto kastui, mutta se ei haitannut. Epäsuoran tulen ansiosta venäläisten päät saatiin pidettyä matalalla ja komppaniat pääsivät kukkulan alkuosaan. Joidenkin veteraanien muisteluiden perusteella sitä ei voinut välttämättä kutsua tulivalmisteluksi, koska kranaatteja ammuttiin vain viisi tai kuusi.
Luutnantti Zilliacuksen 1. komppanian tehtävänä oli katkaista venäläisten paluutie. Komppaniaa oli vahvennettu 3.K:n II joukkueella. Se eteni Munan länsi- ja eteläpuolitse notkelmia pitkin esteitä seuraten ja pääsi Pietarin tielle asti. Molempiin suuntiin asetettiin varmistus ja itse hyökkäys pääsi alkamaan. Komppanian päällikön viransijaisena olleen luutnantin johtama 3. komppania oli päässyt epäsuoran tulen ja konekivääritulen ansiosta jo rynnäkköetäisyydelle. Venäläisten tulitus esti alussa etenemisen ja rynnäkön johtamisessa tapahtui katkos. Hyökkäyksessä keskeisessä roolissa ollut vänrikki Matti Mäkinen otti johtamisvastuun ja 3.K:n I ja III joukkue onnistuivat hyökkäyksessään venäläisten omia jälkiä pitkin. IV joukkue varmisti oikean sivustan. Venäläiset paiskoivat paniikissa käsikranaatteja, mutta ne lensivät miesten jalkojen välistä Munan juurelle ja saivat paukkua rauhassa siellä. Sotamies Stenberg menetti jaloissaan räjähtäneen miinakäsikranaatin vaikutuksesta tajuntansa, mutta tokeni jatkamaan hyökkäystä. Zilliacuksen miehet pääsivät kiipeämään lopulta oman ryhmityksen puoleisia portaita pitkin kohti Munan lakea ja 3. komppania suoraan rintamaa kohti iskien eteni taisteluhautaan asti. Sitten alkoi vyörytys. Konepistoolien lyhyiden sarjojen ja käsikranaattien terävien räjähdysten äänet täyttivät ilman. Koko vastahyökkäys oli kuin tarjottimella Penni-tukikohdassa hyökkäystä seuraaville. Silminnäkijät vertasivat vastaiskua taisteluharjoitukseen. Kaikki sujui kuin elokuvissa. Erään muistelijan mukaan vyörytyksen aikana joku vänrikki olisi erehtynyt nousemaan pystyyn juoksuhaudassa ja saanut välittömästi vihollisluodin päähänsä. Tätä tietoa ei 3. komppanian tai 1. komppanian sotapäiväkirjoista löytynyt. Ainoa kaatunut oli 3. komppanian sotamies Lehikoinen. Pahemminkin olisi voinut käydä. Korsuun suojautuneet venäläiset heittivät useita käsikranaatteja 3.K:n miehiä kohti osuen jopa erään pikakivääriampujan otsaan. Kranaatteja ei kuitenkaan hätäpäissään ollut ymmärretty virittää ja ne jäivät suutareiksi.
Vain muutama onnekas pääsi pakenemaan Tolppakukkulalle. Kun kello oli 9 aamulla, Munakukkulan laen taisteluhauta oli hirveä näky. Se saikin nimen Ruumiskuja. Lyhyessä muutaman kymmenen metrin pituisessa taisteluhaudassa oli 85 venäläisruumista. Munakukkulan rinteiltä niitä laskettiin vielä pitkälle yli sata. I pataljoona menetti kaksi kaatunutta ja toistakymmentä haavoittunutta. Jälkikäteen arvioitiin, miten se oli mahdollista. Ainoa selitys oli, että koko porukalla oli rempseä takaisinottamisen meininki ja vastatoimet käynnistyivät lähes välittömästi ja niitä tuettiin kunnon tuli-iskulla. Varsinkin vänrikki Matti Mäkisen joukkue näytti kyntensä takaisinvaltaamisessa. Mäkisen rooli korostui toiminnassa muutenkin, koska viransijainen komppanianpäällikkö, jo nelikymppinen mies, oli menettänyt jossain määrin toimintakykynsä. Vänrikki Mäkistä palkittiin kolme kuukautta myöhemmin Lauri Lehtisen vuonna 1932 Los Angelesin olympialaisissa voittamalla kultamitalilla. Palkitsemisen lisäksi joku katsoi aiheelliseksi mitalinluovutustilaisuudessa moittia Mäkistä hänen suikastaan puuttuneen leukanauhan takia.
1. komppania kärsi 12 haavoittuneen tappiot. 3.K:n sotamies Lehikoinen kaatui takaisinvaltauksessa. Komppaniasta haavoittuivat kersantti Sipilä, alikersantti Halttunen, korpraalit Salminen ja Tyrväinen sekä sotamiehet Laakso, Hämäläinen, Tuomi ja Hytönen. Sotasaaliiksi saatiin yksi konekivääri, kaksi pikakivääriä, kolme puoliautomaattikivääriä, 22 kivääriä ja runsaasti muuta materiaalia. Munakukkulan takaisinvaltaus oli suuri menestys JR 1:lle ja piti vihollisen hiljaisena parin viikon ajan.
Tilinpäätös
Pikkuhiljaa keväällä alkoivat huhut JR 1:n reserviin siirtymisestä levitä ja lopulta tulikin varmuus siitä, että rykmentti siirtyy linnoittamaan VT-asemaa. Rintamavastuu Lempaalassa luovutettiin pataljoonittain 21.–23. toukokuuta 1943. Rykmentinkomentaja luovutti rintamavastuun Ratsuväkiprikaatin komentajalle 24. toukokuuta.
Luutnantiksi ylennyt Matti Mäkinen sai tehtävän kierrättää rintamavastuun ottavaa Hämeen Ratsurykmentin komentajaa Maarintaman tukikohdissa. Mäkinen esitteli ainoastaan Väli-tukikohtaa. Muna-tukikohtaa pidettiin niin vaarallisena, ettei sinne ratsuväen everstiä olisi viety. Kierros sujui hyvin ja oltiin jo kättelyvaiheessa. Tällöin eversti Gustaf Ehrnrooth sanoi viileästi: ”Kuulkaas luutnantti, mitä te olette täällä tehneet monen vuoden aikana? Kaikki taisteluhaudat ovat matalia, kapeita ja verhoamattomia.” Mäkinen ihmetteli, mistä nyt oli kysymys ja mitä tuohon pitäisi vastata. Ennen kuin hän ehti mitään sanoa, tokaisi hänen vilkaskielisyydestään kuuluisa savolainen taistelulähettinsä, Pietari Markkanen: ”Herra eversti, kyllä siellä kiänttyy mahttuu, kun ottoo kannukset pois.” Silloin ei enää kätelty, vaan eversti meni vihaisena autoonsa ja ajoi pois. Kun Markkanen palasi tukikohtaan, hänet käskettiin heti pataljoonan komentopaikalle. Kaikki upseerit olivat paikalla. Majuri Andersson antoi luutnantti Mäkiselle upseerien läsnä ollessa huomautuksen alaisen epäsotilaallisesta käytöksestä. Sen jälkeen hän käski muut pois, mutta viittoi Mäkisen takaisin korsuunsa. Siellä oli pyöreä tarjotin ja kaksi lasia piripintaan – marskin ryypyt. Komentaja ja luutnantti kaatoivat ne kertaheitolla kurkkuunsa ja majuri Andersson sanoi: ”Osaspas poika sanoa!”.
Lempaalan vaihe JR 1:n osalta ei ollut pelkkää asemasotaa, kuten edellä on esitetty. Toiminta oli varsin aktiivista ja menestyksellistä. Merkittävimpiä kiinnekohtia olivat muun muassa:
Jalkaväkirykmentti 1 toimi Lempaalassa ollessaan viisaasti. Joka kerta, kun vihollinen toimi tavalla tai toisella rykmenttiä vastaan, seurasivat vastatoimet. Jos vihollinen yritti ottaa vankeja tai jopa hyökätä, ei yritystä pelkästään torjuttu, vaan varsinkin alussa edettiin vihollisen ryhmitykseen lisätappioita aiheuttaen. Jos vihollinen valtasi Muna-tukikohdan, se otettiin nopeasti takaisin. Kun vihollisen tarkka-ampujat aiheuttivat tappioita, perustettiin jokaiseen pataljoonaan omat tarkka-ampujaryhmät. Niitä käytettiin aktiivisesti lähes päivystysluonteisina osastoina tuhoamaan vihollisen tarkka-ampujat sekä aiheuttamaan muillekin tappioita. Kun vihollisen piiskatykit aiheuttivat ongelmia, käytettiin niitä vastaan tulta tai jopa iskuosastoja. Erityisesti iskuosastojen toiminta ansaitsee jälkipolvien kunnioituksen. Osastot koulutettiin perusteellisesti ja varustettiin kutakin tehtävää varten erikseen, jopa mielikuvitusta käyttäen. Iskuosastohyökkäystä valmisteltiin pitkään ja suunniteltiin huolellisesti. Iskuosaston toiminnassa pyrittiin tehokkuuteen ja omien tappioiden minimoimiseen. Kaikilla näillä aktiivisilla toimilla oli suuri vaikutus siihen, että vihollinen onnistuttiin pitämään suhteellisen passiivisena. Vaikka rykmentin sotilaiden keskuudessa tapahtui asemasodan aikana turhautumisen seurauksena myös negatiivisia asioita, oli niiden osuus Lempaalan vaiheessa minimaalinen.
Edellä mainittujen aktiivisimpien toimien lisäksi oli lukematon määrä pienempiä iskuja, vastaiskuja, hyökkäysten torjumisia, partiokahakoita ja niin edelleen. Suuri arvo on myös annettava rykmenttiä tukeneille tuliyksiköille, viestimiehille ja pioneereille sekä huollon tuelle. Rykmentti oli täyttänyt tehtävänsä Lempaalassa, torjunut vihollisen hyökkäykset, aiheuttanut viholliselle tuntuvia tappioita, kärsinyt niitä itsekin, mutta säilyttäen taistelukykynsä ensiluokkaisena.
