LIITY KANNATUSJÄSENEKSI

Aksel Rolig

Jalkaväkirykmentti 1 rintamavastuussa Valkeasaaren lohkolla

16.05.1944 - 10.06.1944 - Taistelu

JALKAVÄKIRYKMENTTI 1 KESÄN 1944 SUURHYÖKKÄYKSEN PAINOPISTEALUEELLA

Miten ja miksi pääasema sijoittui Valkeasaareen?

Pääasema oli sillä tasalla, mihin vuoden 1941 hyökkäys oli pysäytetty. Suomalaisten joukkojen hyökkäys oli edennyt Karjalan kannaksella vanhalle rajalle vuoden 1941 elokuun viimeisinä päivinä. Hyökkäystä kuitenkin jatkettiin vielä 9. syyskuuta asti, jolloin oli edetty Inkerinmaalla Lempaalassa ja Valkeasaaressa selvästi Neuvostoliiton puolelle. Valkeasaaressa pysähdyttiin Leningradin uloimman puolustuskehän eteen. Suomen maa-alueen ulkopuolelle eteneminen oli tarkoituksellista, jotta saavutettaisiin mahdollisimman edulliset puolustusasemat. ”Edulliset puolustusasemat” nähtiin täyttyvän saavutetulla tasalla siinä mielessä, että 65 kilometrin levyinen pääasema Laatokan rannalta Metsäpirtistä Lempaalan kautta Rajajoen suulle Suomenlahden rantaan vaatisi miehityksekseen mahdollisimman vähän joukkoja. Samalla sen linnoittamistarve olisi määrällisesti vähäisempi, kuin esimerkiksi vanhan rajan tasalle ryhmityttäessä. Kannas olisi kaventunut jatkossa vielä lisääkin, mutta etenemistä ei haluttu poliittistakaan syistä jatkaa. Leningradin kukistumisen oletettiin olevan vain ajan kysymys, eikä siinä katsottu tarvittavan suomalaisjoukkoja, eikä niitä siihen olisi haluttu käyttääkään. Toisaalta Leningradin tiedettiin olevan tehokkaasti linnoitettu ja koska se oli ”vallankumouksen kehto”, kaupungin puolustajien oletettiin taistelevan loppuun asti sekä aiheuttavan suomalaisille kohtuuttomia tappioita. Hintana aseman lyhyydestä oli kuitenkin sen kulkeminen paikoin varsin epäedullisten maastonkohtien kautta.

VT-asema, eli Vammelsuusta Taipaleeseen ulottuva linja, oli 15–25 kilometriä pääaseman takana. VKT-asema, eli Viipurin–Kuparsaaren–Taipaleen linja, noudatteli pääosin Vuoksen, Suvannon ja Taipaleenjoen vesistöjen kulkua. Ja takana, Saimaan tasalla, oli vielä Salpa-asema. 

Edellä mainituista linjoista, taaimmaista Salpa-asemaa on linnoitteiden tasoa kriteerinä käytettäessä pidetty omaa luokkaansa olevana. Mutta se olikin viimeinen lukko. Salpa-asemasta seuraavana asemana vihollisen suuntaan olleen VKT-aseman linnoittaminen oli alkutekijöissään kesällä 1944. VT-asema oli näistä vahvin. Koska se oli pääaseman takana, alueella kyettiin rakentamaan kestolinnoitteita. VT-asemakaan ei ollut valmis, koska sen varustamiseen ei ollut suunnattu riittävän aikaisin ja riittävää määrää linnoitusrakennuspataljoonia.

”Suomen sotahistorian mustan päivän” siemenet

Näiden ”edullisten puolustusasemien” valinnalla kylvettiin operatiivisesti ja pioneeritoiminnan kannalta kuitenkin siemenet ”Suomen sotahistorian mustalle päivälle”, kuten Mannerheim 10. kesäkuuta 1944 tapahtunutta pääaseman läpimurtoa luonnehti. Leningradin puolustusvyöhyke kulki maastossa monin paikoin suomalaisasemia korkeammalla. Esimerkiksi Valkeasaaressa oli syyskuussa 1944 pysähdytty aivan uloimpien bunkkereiden tasalle ja niiden takana olleelle Merituittu-nimiselle metsäiselle ja helpommin puolustettavalle mäkialueelle olisi ollut hyvät mahdollisuudet edetä. Oli kuitenkin pysähdyttävä ja vielä hieman vedettävä joukkoja taaksepäin, ettei olisi jääty aivan mäen eturinteeseen kaikkein epäedullisimpaan asemaan. Silti jäätiin vain noin reilun kilometrin päähän ja oltiin kuin tarjottimella Merituitun kukkulalta tapahtuvalle tähystykselle sekä sen eturinteen bunkkereista tapahtuvalle suorasuuntaustulelle.

Suomalaisten asemat olivat aukealla, panssarivaunujen etenemiselle joko hyvin tai tyydyttävästi soveltuvalla hiekkakankaalla tai osittain suoperäisellä ja vain vähän vaihtelevalla tasankoalueella. Maasto oli joko kokonaan puutonta tai vain rajoitetun suojan tarjoavaa. Alueella oli myös soita, jotka sinänsä olivat hidaste tai este panssarivaunuille, mutta jotka vaikean linnoitettavuutensa vuoksi olivat edullinen etenemisreitti vihollisen jalkaväelle. Vanhan Valkeasaaren kautta kulkevan Kivitie oli rakennettu matalahkolle harjulle, jota halkoivat kolme pienehköä pohjois–etelä suuntaista kanjonia Mottorin seudulla.  Hiekkaperäisyys ja suoperäisyys olivat avaintekijät, ehkä jopa kriittiset tekijät, joihin Valkeasaaren ryhmityksen taistelunkestävyys kaatui. Suoperäisellä alueella pintavesi tuli vastaan nopeasti, joten linnoitteet oli rakennettava pääosin maan päälle. Tällöin työmäärä lisääntyi ja alueen puusto harveni tavallistakin nopeammin. Majoituslinnoitteista ja tuliasemista tuli tähystyksellä helposti havaittavia kohoumia, joiden suojavahvuudet eivät olleet vaadittavalla tasolla ja joihin kyettiin helposti johtamaan tulta.

Hiekkaperäisessä maastossa majoituslinnoitteet ja asepesäkkeet eivät maaperän kaivettavuuden suhteen olleet ongelma, vaan suurimmaksi haasteeksi nousi rakenteiden lujittaminen. Etenkin korsuihin ja asepesäkkeisiin johtaviin taisteluhautoihin sekä pistokkeisiin ei löydetty toimivaa ratkaisua. Alueen puuvarat eivät riittäneet perinteiseen lujitettuun taisteluhautaan kitapuineen ja muine tukirakenteineen.  Lujittamattomiin taisteluhautoihin ei voitu tyytyä, koska pelkästään niissä liikkuminen sekä sään- ja vuodenaikojen vaihtelut sortivat haudat nopeasti. Tuloksena oli vitsakimpuin ja -levyin vuorattu ja rautalangoin toisiinsa kiinnitetty sekä ankkuroitu ratkaisu, joka muodosti kesäkuun 1944 tulivalmisteluissa sorruttuaan läpipääsemättömän esteen vastahyökkäyksen tekijöille ja ansan taisteluhautaan jääneille. Haudat sortuivat helposti ja vitsakimput sekä rautalangat takertuivat helposti sotilaiden varusteisiin. Vitsakimpuin ja -levyin lujitettu hauta oli merkittävästi heikompi kestämään tulivalmistelua.

Koska pääasema ja sen etupuolinen alue olivat Valkeasaaressa täysin avoimina, kykeni vihollinen esteettä tähystämään ja niin halutessaan käyttämään myös tulta kaikkia havaitsemiaan linnoittamistyömaita vastaan. Siksi kaikki linnoittaminen, estetyöt sekä ansa- ja miinakenttien rakentaminen sekä täydentäminen oli tehtävä pimeällä. Rakentaminen oli työläämpää ja vaarallisempaa.

Hyökkäysvaiheen päätyttyä armeijakunnat käskivät divisioonien aloittaa heti kenttälinnoitustyöt. II armeijakunta vaati Valkeasaaren–Rajajoen suunnalla pääasemalle etenkin syvyyttä. Etummaiseksi tuli linnoittaa noin kilometrin syvyinen tukikohtavyöhyke. Sen taakse noin kilometrin päähän piti linnoittaa taaempi puolustuslinja rykmenttien reservien majoitusalueisiin liittyen. Vielä taaemmas, noin 5–10 kilometrin päähän etulinjasta piti rakentaa divisioonan toimenpitein divisioonan tukilinja. Näiden valmistelujen ensimmäinen tarkastus tapahtui Päämajan operatiivisen osaston silloisen päällikön, eversti Väinö Karikosken toimesta toukokuussa vuonna 1942. Hän arvioi, että etulinjan taisteluhaudat alkoivat olla jo tarpeeksi syvät. Korsut tuntuivat tarkoituksenmukaisilta, mutta asepesäkkeitä havaittiin olevan liian vähän. Vitsakimpuin tuetuista hiekkamaastojen taisteluhaudoista tehtiin jo tuolloin negatiivisia huomioita.

Ylipäällikön pysäytettyä hyökkäyksen syksyllä 1941 ryhdyttiin etulinjan ryhmitystä suojaamaan sulutuksilla. Etulinjan eteen rakennettiin ansakenttiä ja teiden suuntiin asennettiin tähysmiinoja. Suluttaminen ei kuitenkaan ollut suunnitelmallista, eikä ansakenttien sijainneista aina tiedotettu etulinjan joukoille. Tämän vuoksi joukot kärsivät usein tappioita omista miinoista. Asiaan puututtiin viemällä suluttamiskuri äärimmilleen.

Asemasodan kuluessa Leningradin rintaman 21. armeijan vanginsieppaustoiminta oli kiihtynyt siinä määrin, että Kannaksen Ryhmän komentaja käski 15. helmikuuta 1943 yhtenäisen ansoitusvyöhykkeen rakentamisesta. Ansakentät tuli rakentaa etulinjan eteen ja niiden tuli ulottua koko Kannaksen poikki. Ansatiheys muodostui hieman yli yhdeksi ansaksi rintamametriä kohti. Panssarimiinoitteita ei juurikaan rakennettu etulinjan eteen, vaan niiden käytön painopiste oli noin 500–2 000 metriä etulinjan takana sijainneen tukilinjan tasalla syvyyteen johtavien, vihollispanssareille edullisten etenemisurien suunnassa.  Ansakentistä tuli ohuita ja nauhamaisia, eikä niiden läpäisy ollut ongelmallista. Koska ansakentät rakennettiin etulinjan eteen, ne olivat jatkuvasti tähystettävissä myös vihollisen puolelta, eikä miinoitteiden täydentäminen ollut samasta syystä helppo tehtävä.

Suurhyökkäyksen taustaa

Valkeasaaren–Rajajoen suurtaistelun suuri merkittävyys selviää sijoittamalla tapahtuma paikalleen osaksi jatkosodan ja koko toisen maailmansodan historiaa. Suurista odotuksista huolimatta Saksan sotilaallinen menestys ei enää kesän 1942 jälkeen jatkunut kuin paikallisina voittoina. Kolmannen valtakunnan kannalta sotilaallinen tilanne huononi oleellisesti Etelä-Venäjällä saksalaisjoukkojen voiman tultua jaetuksi kahteen suuntaan ja puna-armeijan vastarinnan voimistuttua. Pohjois-Afrikassa taistelleet saksalais- ja italialaisjoukot olivat kokeneet tappion El Alameinissa marraskuussa 1942. Heti tämän jälkeen liittoutuneiden maihinnousu Marokossa ja Algeriassa sinetöi Saksan sotilaallisen tappion Pohjois-Afrikassa. Saksalainen 6. armeija saarrettiin Stalingradissa joulukuussa 1942 ja 330 000 sotilasta kaatui tai vangittiin. Leningradin saarto murrettiin tammikuussa 1943, kun neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan Nevajoen yläjuoksulla sijainneen Pähkinälinnan ja maayhteys kaupunkiin vihdoin saatiin avattua. Heinäkuussa 1943 saksalaiset kokivat seuraavan takaiskun, kun Kurskin alueella toteutettu operaatio Citadelle päättyi ilman sille asetettujen tavoitteiden saavuttamista ja raskaiden panssaritappioiden hinnalla. Kurskin taistelusta alkanut eteläisemmän rintaman liike kohti länttä päättyi vasta helmikuussa 1942.

Leningradin saarron lopullinen purkautuminen tapahtui tammikuussa 1944 Olhavanjoen rintamalla aloitetun hyökkäyksen tuloksena. Suomenlahti saavutettiin tammikuun loppuun mennessä ja helmikuussa taisteltiin jo Peipsijärven tasalla. Rintama oli siirtynyt toukokuussa jo Narvan tasalle. Siten suomalaisjoukkojen ryhmitys Karjalan kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella oli selvästi muuta rintamaa idempänä. Suomalaisjoukot eivät muodostaneet kuitenkaan mitään todellista selustauhkaa puna-armeijalle, koska sotilaalliset voimasuhteet olivat muuttuneet niin merkittävästi Neuvostoliiton eduksi. Neuvostoliiton intresseissä oli kuitenkin strategisen yhteysreitin, Muurmannin radan palauttaminen kokonaisuudessaan riittävän etäälle oman rintaman taakse sekä tulevia operaatioita silmällä pitäen Suomenlahden pohjoisen rannikon, ”eteläisen rantamaan” hallussapito. Rautatien turvallisuus oli strateginen tavoite. Liittoutuneiden avun perille saapumisen tuli olla turvattu. Neuvostoliitto yritti Helsinkiin talvella 1944 toteutetuilla suurpommituksilla pakottaa Suomen antautumaan. Helmikuun 6., 16. ja 26. päivänä 200:lla, 400:lla ja lopulta 600 pommikoneella toteutetut ilmapommitukset epäonnistuivat. Helsingin ilmapuolustuksen 83 raskasta ja 42 kevyttä ilmatorjuntatykkiä sekä muut ilmasuojelun toimenpiteet häiritsivät pommituksia ja vähensivät niiden vaikutuksia siinä määrin, että kaupunkiin osui vain yhdeksän, kaksi ja neljä prosenttia pudotetuista pommeista. Kuitenkin noin sata ihmistä kuoli ja 400 haavoittui. Strateginen ilmaisku ei siis onnistunut saavuttamaan tavoitteitaan. Myöhemmin keväällä tapahtuneet rauhantunnustelut päättyivät ilman tuloksia. Neuvostoliiton näkökulmasta rintaman pohjoisimman suunnan asia oli ratkaistava sotilaallisesti ja oli luonnollista, että se valitsi lähimmän paikan vapautettuun Leningradiin, vallankumouksen kehtoon nähden. Karjalan kannaksen pääaseman sijaitseminen Valkeasaaressa Inkerinmaan alueella, siis alueella joka ei ollut koskaan kuulunut Suomeen vaan oli aina ollut osa Venäjää, ei varmaankaan ollut merkityksetön asia suurvallalle läpimurtokohtaa valittaessa.

Kannaksen joukkojen järjestelyt

Kannaksen alueella olleet joukot oli alistettu 1. helmikuuta 1942 IV armeijakunnan alaisuuteen, komentajanaan kenraaliluutnantti Harald Öhquist. Kannaksen joukkojen johtoportaaksi perustettiin maaliskuun alussa 1942 Kannaksen Ryhmä, jonka komentajana Öhquist jatkoi. Leningradin saartorenkaan murtumisen mahdollistettua neuvostojoukkojen suuntaamisen Kannakselle ylipäällikkö halusi ottaa Kannaksen yhtymät tiukemmin johtoonsa. Kannaksen Ryhmä lakkautettiin ja alueen joukoille muodostettiin kaksi uutta johtoporrasta, IV armeijakunnan esikunta ja III armeijakunnan esikunta. Ylipäällikön johdossa toimineet armeijakunnat ottivat rintamavastuun 4. maaliskuuta 1944.

Armeijakuntien komentajiksi ylipäällikkö oli nimittänyt itselleen mieluisat miehet. IV AK:n kohdalla tämä tarkoitti ulkoiselta habitukseltaan pehmeän pyöreätä ja johtamisotteeltaan sekä isällistä että toisaalta ajoittain varsin passiiviseksi ja mukavuudenhaluiseksi kuvailtua kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaista. Oesch on luonnehtinut, tosin jälkikäteen, että Laatikainen suhtautui esimerkiksi puna-armeijan aikomuksiin touko–kesäkuussa 1944 ”melko huolettomana”. Armeijakunnan esikunnan epärealistinen ja optimistinen näkemys tilanteesta ilmenee myös armeijakunnan esikunnan asiakirja-aineksesta. Saatuihin ilmoituksiin suhtauduttiin epäuskoisesti ja reagointi oli hidasta. Toki esikuntapäällikkö johti esikuntaa, mutta komentajan johtamisote heijastui väistämättä myös esikunnan toimintaan. Mannerheimin on oletettu tiedostaneen Laatikaisen luonteeseen liittyvät persoonalliset piirteet sekä ohuemmat operatiiviset ansiot, mutta arvostaneen kenraalin kykyä vaivattomaan yhteistyöhön. III armeijakunnan esikunta vapautui Kannaksella käytettäväksi Uhtuan suunnalta saksalaisten otettua kaikki sillä suunnalla toimineet joukot johtoonsa. Armeijakunnan komentajana toimi kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo. Yhteistä johtoporrasta Kannaksella operoiville joukoille ei katsottu voitavan perustaa, koska aktiiviupseereita oli liian vähän.

Pääasemaan olivat ryhmittyneenä etelästä lukien IV armeijakunnan 10. divisioona (komentajana kenraalimajuri Jussi Sihvo) ja 2. divisioona (kenraalimajuri A.E. Martola) sekä III armeijakunnan (kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo) 15. divisioona (kenraalimajuri Niilo Hersalo) ja 19. prikaati (eversti Antero Maskula). Taaempana ylipäällikön reservinä oli neljä yhtymää. Kenraalimajuri Lars Melanderin komentama Ratsuväkiprikaati oli eteläisimpänä Vammelsuussa lähellä Sahakylää linnoittamassa VT-asemaa. Prikaati oli siirretty Kannakselle ylipäällikön reserviksi jo tammikuussa 1943, kun neuvostojoukot olivat onnistuneet valtaamaan Nevajoen niskalta Pähkinänlinnan ja siten murtamaan Leningradin saartorenkaan. Kenraalimajuri Aaro Pajarin komentama 3. divisioona oli samoin VT-aseman linnoitustöissä Sahakylä–Kuuterselkä–Kivennapa–Ahijärvi tasalla. Divisioonan osia oli aloitettu siirtää Kannakselle maaliskuusta 1944 alkaen, mutta yhtymän viimeisimmät osat saapuivat vasta vain muutamia vuorokausia ennen suurhyökkäystä. Kenraalimajuri Paavo Paalun komentama 18. divisioona siirtyi rintamavastuun vaihdon jälkeen III AK:n selustaan linnoittamaan VT-asemaa. Kenraalimajuri Laguksen komentama Panssaridivisioona oli Kannaksen taaimmaisena joukkona Viipurin lähistöllä linnoittamassa VKT-asemaa. Divisioona oli siirretty tähän tehtävään 2. helmikuuta 1944, kun saksalaiset joukot olivat joutuneet vetäytymään Narvajoelle. Ylipäällikön reservit olivat kuitenkin kymmenien kilometrien etäisyydellä pääasemasta, eikä yhtymillä ollut välitöntä valmistautumistehtävää vastahyökkäyksistä pääasemaan. IV armeijakunnan varsinaisena reservinä oli vain yksi pataljoona, Kauhijärven maastossa oleva JR 200:n I pataljoona.  Ylipäällikön reservidivisioonien voima olisi vaikuttanut pääasemassa vasta noin vuorokausi vastahyökkäyskäskystä.

Vihollinen

Suomalaisia vastassa Kannaksella alkukesästä 1944 olivat neuvostoliittolaisten 23. armeijaan kuuluvat XCVIII armeijakunta, CXI armeijakunta ja 17. sekä 22. linnoitusalue. Etulinjassa olivat etelästä päin lukien 92. divisioona, 10. divisioona ja 142. divisioona sekä 17. ja 22. linnoitusalueen joukot. JR 1:n edessä lohkon pohjoisosassa oli 92. divisioonaan kuuluva Jalkaväkirykmentti 304 ja osia 22. linnoitusalueen joukoista. Lohkon eteläosassa oli vastassa 92. divisioonan joukkoja. Joukkoja tukivat orgaanisen tykistön lisäksi Kronstadtin merilinnakkeen tykistö. 

Suurhyökkäystä varten Kannakselle keskitettiin ylijohdon reserveistä uusi joukko, 21. armeija, johon kuuluivat seuraavat joukot:

- CIX armeijakunta (109.D, 72.D ja myöhemmin 286.D),

- XXX kaartin armeijakunta (45.Ka.D, 63.Ka.D ja 64.KA.D),

- XCVII armeijakunta (381.D, 358.D ja 178.D),

- 23. armeijasta reserviksi alistettu CVIII armeijakunta (46.D, 90.D ja myöhemmin myös 314.D) ja CX armeijakunta (168.D, 265.D ja 268.D),

-  erilliset 13., 125., 314. ja 382.D,

-  läpimurtotykistöarmeijakunta sekä

- puolustuksessa 22. linnoitusalue.

Leningradin Rintaman komentaja armeijankenraali Govorov miehitti 21. armeijan ylimmän johdon hänelle tutuilla, kokeneimmilla ja pätevimmillä Leningradin Rintaman kenraaleilla. 21. armeijan aiemmassakaan johdossa ei ollut moitittavaa, koska armeija oli menestynyt erityisesti Jelnjan ja Smolenskin valloitusten yhteydessä. Govorov piti kuitenkin Karjalan kannaksen olosuhteiden tuntemusta niin tärkeänä, että vaihtoi tärkeimpiin tehtäviin nämä erityispiirteet tuntevat upseerit. Armeijan komentajaksi nimitettiin Leningradin Rintaman esikuntapäällikkönä toiminut kenraaliluutnantti Dimitri Gusev. Uudeksi rintaman esikuntapäälliköksi nimitettiin kenraali M.M. Popov. Armeijan tykistön komentajaksi määrättiin samaa tehtävää 42. armeijassa aiemmin hoitanut tykistökenraaliluutnantti M.S. Mihalkin. Muihin 21. armeijan komentajatason ja poliittisen upseerin tehtäviin nimitettiin 20 Leningradin Rintaman taisteluissa kunnostautunutta upseeria.

Suunnitelma pääaseman murtamiseksi

Suurhyökkäyksen valmistelut aloitettiin Neuvostoliiton ylimmän sodanjohdon, Stavkan päätöksellä toukokuun alussa 1944. Tapio Tiihosen mukaan Stavka oli tehnyt jo 12. huhtikuuta päätöksen, jonka pohjalta kesän ja syksyn operaatiot suunniteltiin. Tässä päätöksessä tuhoavan iskun kohteeksi oli kuitenkin määritetty saksalaiset joukot, ei suomalaiset. Vaikka suomalaisjoukot täsmentyivät hyökkäyksen pääkohteeksi jo huhtikuun 20. päivän jälkeen, Stalin halusi pitää Pohjois-Suomen ja saksalaisjoukot esillä suunnitelmissa, jolloin pyrkimyksenä oli suomalaisen sodanjohdon harhauttaminen. Tässä onnistuttiinkin, kuten Oesch on todennut. Päämaja piti Louhen ja Kantalahden suunnassa toteutettavaa suurempaa hyökkäystä vielä huhtikuun alussa todennäköisenä, mutta jostain syystä myöhästyneenä. Stalin vahvisti 28. huhtikuuta jo syksyllä 1943 tehdyn strategisen päätöksen, jonka mukaan ensimmäinen hyökkäys kesällä 1944 toteutettaisiin suomalaisjoukkoja vastaan Karjalan kannaksella ja Syvärillä. Harhautus päädyttiinkin kohdistamaan saksalaisiin, pyrkien kääntämään heidän huomionsa Karjalan kannakselle Valko-Venäjällä käynnistettävän pääiskun, operaatio Bagrationin salaamiseksi.

Käsky Leningradin ja Karjalan Rintamille operaation valmistelujen aloittamisesta annettiin 1. toukokuuta 1944. Neljäs strateginen isku tulisi käsittämään Karjalan kannaksen lisäksi Syvärillä, Aunuksessa ja Lapissa toteutettavat sotatoimet, jolloin isku tulisi käsittämään neljä operaatiota. Tiedustelutietojen perusteella hyökkäystyyppinä tuli olemaan operaatio läpi linnoitettujen alueiden. Puna-armeijan talvisodassa saamat kokemukset suomalaisen kantalinnoitetun linjan murtamisen vaikeudesta sekä tiedustelun kertomat tiedot Karjalan kannakselle jatkosodan aikana rakennetuista kolmesta asemasta johtivat johtopäätökseen, että asemat oli tiedusteltava perusteellisesti, niiden järjestelmällinen tuhoaminen oli aloitettava ajoissa ja massiivinen tuhoamistulitus kohdistettava pääasemaan varsinaista suurhyökkäystä edeltävänä vuorokautena. Tämänkin jälkeen ehjäksi jääneet asepesäkkeet ja muut linnoitteet oli selvitettävä saman päivän aikana tehtävillä tiedustelu- sekä tunnusteluhyökkäyksillä ja jatkettava ennakkotuhoamistulitusta. Leningradin Rintaman Esikunta antoikin 23. armeijalle jo 4. toukokuuta käskyn aloittaa seuraavana päivänä suomalaisten pääasemasta paikannettujen maalien tuhoamistulituksen tavanomaisen päivittäisen tuliannoksen puitteissa. Tuhoamistulitus kesti 5.–25.5. Samana ajanjaksona toteutettiin uusien tykistö- ja kranaatinheitinyksiköiden siirtäminen Karjalan kannakselle. Laivaston ja rannikkotykistön yksiköiden lisäksi joukkoja keskitettiin yhteensä 228 patteristoa, 18 jalkaväkidivisioonaa ja kaksi linnoitusaluetta.

Leningradin Rintaman komentaja armeijankenraali Leonid Govorov oli tiukka ja vaativa komentaja. Stavkan jäsen luonnehti Govorovia lujaksi ja täsmälliseksi. Hän oli taustaltaan tykistöupseeri ja jo talvisodassa kunnostautunut Mannerheim-linjan murtamisessa toimiessaan 7. armeijan tykistön esikuntapäällikkönä. Suuren isänmaallisen sodan alkuvaiheessa hän toimi muun muassa eri johtoportaissa tykistökomentajan tehtävissä ja Moskovan alueella taistelleen 5. armeijan komentajana. Leningradin Rintaman komentajana hän oli toiminut 10. kesäkuuta 1942 alkaen. Govorovin tykistöupseeritausta selittää hänen nimittämistään suurhyökkäyksen komentajaksi sekä sitä, että hyökkäyssuunnitelmassa tykistöhyökkäyksen osuus painottui. Rintaman esikuntapäällikköä Popovia pidettiin erityisessä arvossa aloitteellisuutensa ja paikallistuntemuksensa vuoksi.

Kolmen puolustushaaran yhteisoperaatio

Laajamittainen tulevaan operaatioon liittyvä tiedustelu käynnistettiin Leningradin Rintaman tykistön esikunnan käskemänä 7. toukokuuta. Leningradin Rintaman tiedustelua johti kenraalimajuri P.P. Jevstignejev. 13. ilma-armeijan 60 tiedustelukonetta valokuvasi 87 000 neliökilometrin suuruisen alueen. Kuukauden kestäneen tiedustelun tuloksena oli saatu selville Karjalan kannaksen puolustusjärjestelmä. Tiedustelutulosten perusteella päädyttiin yhden armeijan voimin toteutettavaan läpimurtohyökkäykseen, johon liittyisi toisen armeijan hyökkäys. Jälkimmäisenä hyökkäävä armeija jatkaisi murron tehneen armeijan oikealla sivustalla. Hyökkäyksen ensimmäisenä tavoitteena oli tuhota suomalaisten päävoimat talvisodan aikaisen Mannerheim-linjan eteläpuolella ja vallata Viipuri. Rintaman hyökkäysoperaatioon arvioitiin kuluvan 7–10 vuorokautta. Viipurissa valmistauduttaisiin eri käskyllä jatkamaan hyökkäystä eteenpäin.

Operaatio oli jaettu kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä, noin kaksi–kolme vuorokautta kestävässä vaiheessa 21. armeija murtaisi pääaseman ja hyökkäisi Rajajoen yli koko hyökkäysalueella. Armeijan joukot ryhmitettiin yhteen portaaseen ja niiden iskun murtoalue oli 27,5 kilometriä leveä. Hyökkäyksen syvyys oli määritetty 35 kilometriksi ja aikaa tämän tasan saavuttamiseen arveltiin kuluvan kolmesta neljään vuorokautta. Armeijan painopistesuuntana oli Valkeasaari–Kuuterselkä–Uusikirkko–Summa suunnassa, mutta myös etenemistä rantaradan suunnassa kohti Koivistoa pidettiin tärkeänä. Armeijakunnille määritetyt ensimmäiset tavoitteet sijaitsivat pääaseman etureunasta kuudesta yhdeksän kilometrin etäisyydellä ja seuraavat tavoitteet tältä tasalta 10–15 kilometrin etäisyydellä. Toisessa vaiheessa, noin viiden–seitsemän vuorokauden kuluessa operaation alkamisesta, 21. ja 23. armeija valtaisivat VT-aseman. Kolmannessa vaiheessa, kymmenen vuorokauden kuluessa operaation alkamisesta, vallattaisiin Viipuri. Hyökkäyksen ensimmäisen vaiheen tehtävät armeijoille sisältävä Leningradin Rintaman operatiivinen direktiivi annettiin 3. kesäkuuta kello 15. Armeijoiden tuli olla hyökkäysvalmiina 8. kesäkuuta mennessä.

Läpimurtohyökkäystä tukemaan suunnattiin 836 lentokonetta 13. ilma-armeijasta, Itämeren punalippuisesta laivastosta, Leningradin ilmapuolustuksen Leningradilaisesta 2. kaartin lentoarmeijakunnasta ja 275. hävittäjälentodivisioonasta. 13. ilma-armeijan 521 lentokoneesta 235 oli pommittajia, 168 maataistelukoneita, 98 hävittäjiä ja 20 tiedustelukoneita. Ilma-armeijaan kuuluivat 159. hävittäjälentorykmentti, 196. hävittäjälentorykmentti, 14. kaartin hävittäjälentorykmentti, 29. kaartin hävittäjälentorykmentti, 276. pommituslentodivisioona, 277. maataistelulentodivisioona ja 281. maataistelulentodivisioona. Sitä oli vahvennettu 113. pommituslentodivisioonalla ja 334. pommituslentodivisioonalla. Ilma-armeijan pommikonekalusto oli lähinnä Iljushin Il-4 -pommikoneita, Tupolev Tu2 -syöksypommittajia ja Iljushin Il-2 -maataistelukoneita. Hävittäjäkalustoon kuului Jakovlev Jak-9-, Lavotshkin La-5- ja Bell P-39 Airacobra -hävittäjäkoneita. Itämeren laivaston 220 koneesta 30 oli pommittajia, 130 maataistelukoneita ja 960 hävittäjiä. Len.Ka.Le.AK:lla oli 95 hävittäjää.

Laadittu hyökkäyssuunnitelma ei jättänyt mitään sattuman varaan. Tiedustelu oli luonut yksityiskohtaisen kuvan suomalaisasemista, joukko-osastot toimeenpanivat sotaharjoituksia, Leningradin lähistölle oli rakennettu jokaiselle divisioonalle suomalaisasemia vastaavia harjoitteluratoja ja esikunnat kävivät operatiivisia sekä taktisia sotapelejä. 21. armeija ja 23. armeija valmistautuivat sekä harjoittelivat suurhyökkäykseen noin kuukauden ajan. Suuri merkitys asetettiin rynnäkköosastojen sekä rynnäkköpataljoonien kyvylle läpäistä linnoitteita ja vallata tukikohtia sekä tuliasemia. Tykistö ja rynnäkkötykkien miehistö sai koulutusta linnoitteiden, panssarivaunujen ja rynnäkkötykkien tuhoamiseen. Pioneerijoukot harjoittelivat linnoitteiden ja tukikohtien saartamista sekä tuhoamista ja vesistönylitysten varmistamista. 21. armeijan yhtymiä oli sijoitettu Strelnan, Gostilitsan, Ropšan ja Krasnoje Selon leirialueille. Suunnitelman mukaan armeijan joukot tuli keskittää porrastetusti ja uusien joukkojen radioliikenne sekä hyökkäystä koskeva kirjeenvaihto ja puhelinkeskustelut kieltää.

Govorov ja Leningradin Rintaman Esikunta tiesivät, ettei 21. armeijan suuruisen sotatoimiyhtymän keskittäminen lähtöasemiinsa salassa ollut helppoa. XXX kaartin armeijakunta ja CIX armeijakunta päätettiin kuljettaa Oranienbaumin alueelta Lisi Nosiin Itämeren laivaston järjestämillä aluskuljetuksilla. XCVII armeijakunta keskitettiin juna- ja autokuljetuksilla. Osia armeijakunnasta siirrettiin pienempien yksiköiden moottorimarssina Leningradin kautta käyttäen hyväksi kaupungin liikenteen vilkkaimpia ajankohtia. Yhtymien keskittäminen tapahtui 6. toukokuuta ja 7. kesäkuuta välisenä aikana. Ensimmäiset kuljetuserät käsittivät eri yhtymien huoltojoukot. Tykistö- ja kranaatinheitinyksikköjen siirrot olivat vuorossa seuraavana kestäen 15 vuorokautta. Kolmantena vuorossa olivat jalkaväkirykmentit ja -divisioonat. Viimeisimmät kuljetuserät käsittivät auto- ja hevoskuljetuksia. Suurin osa yhtymien lähtöasemista sijaitsi Toksovossa ja Levašovossa.

21. armeijan ensimmäisenä tavoitteena oli tuhota 10. divisioona, ylittää Rajajoki ja saavuttaa Termolan–Hiirelän–Jäppilän–Kellomäen tasa 11. kesäkuuta iltaan mennessä. Hyökkäyksen painopisteeksi oli valittu Valkeasaaren suunta.  Kivitien suunnassa hyökkäsi 30. kaartin armeijakunta. Armeijakunnan 45., 63. ja 64. kaartin divisioonaa tuettiin kolmella panssarivaunurykmentillä, kolmella tai jopa neljällä rynnäkkötykkirykmentillä, kuudella tykistörykmentillä, 276. kranaatinheitinrykmentillä ja 27. kaartin raketinheitinrykmentillä. Panssarijoukot olivat 31. erillinen kaartin raskas läpimurtorykmentti, 260. raskas panssariläpimurtorykmentti, 185., 226. ja 98. erillinen panssarirykmentti (vaunukalustonaan T-34-76 -panssarivaunut), 339. raskas kaartin rynnäkkötykkirykmentti (vaunukalustonaan ISU-152 -rynnäkkötykit) ja 351. raskas kaartin rynnäkkötykkirykmentti (vaunukalustonaan SU-152 -rynnäkkötykit), 1222. rynnäkkötykkirykmentti (vaunukalustonaan SU-76M -rynnäkkötykit) ja (Raunio & Kilinin mukaan myös) 1439. raskas rynnäkkötykkirykmentti. 31. Er.Ka.Rs.LMR:n vaunukalustona olivat raskaat Klim Voroshilov KV-1 ja KV-1S -panssarivaunut. 21. armeijan panssarikaluston kokonaismäärä oli peräti 157 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Raskaita panssarivaunuja oli 43, keskiraskaita panssarivaunuja 62, raskaita rynnäkkötykkejä 31 ja kevyitä 21 kappaletta. Tykistörykmentit olivat 1325. kevyt tykistörykmentti, 1326. kevyt tykistörykmentti, 94. haupitsirykmentti, 1427. haupitsirykmentti, 1309. haupitsirykmentti ja 60. tykistörykmentti.

30. kaartin armeijakunta hyökkäsi 6,7 kilometriä leveällä kaistallaan, jonka murtoalueen leveydeksi oli määritetty kuusi kilometriä. Armeijakuntaa tuki 1 208 tykkiä ja kranaatinheitintä, eli yli 200 putkea rintamakilometriä kohti. Laskentatavasta ja lähteestä riippuen on esitetty jopa 400 putken määrä rintamakilometriä kohden. 63. kaartin divisioonan tuli murtaa suomalaisjoukkojen puolustus Kivitien pohjoispuolella levittäytyen myös 2. divisioonan vastuualueelle, tavoitteena Kivennapa. 45. kaartin divisioonan tuli hyökätä Kivitien eteläpuolella tavoitteena samoin Kivennapa. 64. kaartin divisioonan tehtävänä oli olla alussa armeijakunnan reservinä ja olla valmiina hyökkäämään Kivennavan suuntaan.

Tärkeä osa suurhyökkäyksen valmistelua oli tiedustelun avulla paikannettujen pääaseman eri linnoituslaitteiden hävittäminen ennakkotuhoamistulituksella. Tuhoaminen alkoi touko-kesäkuun vaihteessa. Esimerkiksi JR 1:n tukena toimineen III/KTR 9:n tulenjohtokeskus ”Sikuri” vaurioitui kesäkuun ensimmäisinä päivinä 229 millimetrin mörssärin tikkausammunnan johdosta. Tulenjohtokeskus oli aikanaan toki ryhmitetty vihollistähystykselle alttiille paikalle kanjonin päähän eturinteeseen, mutta sitä ei aiemmin ollut näin voimakkaasti häiritty. Toinen esimerkki ennakolta suunnitellusta tuhoamisammunnasta oli 8./KTR 9 tuliasemiin 5. kesäkuuta kohdistunut 152 millimetrin rautatiepatterin tuli-isku. Patteri vaihtoi tuli-asemaa, jolloin 7. kesäkuuta ammuttu uusi tuli-isku kohdistui tyhjiin asemiin. Tuli-iskut vanhalle alueelle jatkuivat vielä 9. ja 10. kesäkuuta.

Toinen osa suurhyökkäyksen valmisteluista oli jäljempänä kuvattujen pisto- ja rynnäkköhautojen kaivaminen kohti suomalaisasemia. Niiden kulku suunniteltiin kuitenkin siten, että hautojen väliin jätettiin kaivamattomia alueita, joita pitkin panssarijoukkojen suuntaaminen nopeasti oli mahdollista.

Varmoja viitteitä hyökkäysvalmisteluista

Vihollisen epäonnistuneen vanginsieppausyrityksen yhteydessä 28. toukokuuta 1944 suomalaiset onnistuivat ottamaan kiinni yhden vanginsieppaajista, kersantti Burlovin. Burlov oli kertomansa mukaan aiemmin palvellut CVII armeijakuntaan kuuluneen 113. divisioonan erillisessä viestipataljoonassa. Hän kertoi, että Saksan rintamalta oli siirretty Suomen vastaiselle rintamalle 21. armeija sekä 33. armeija ja pystyi luettelemaan muutamia näihin armeijoihin kuuluvia armeijakuntia sekä divisioonia. Suomen Tukholman sotilasasiamies oli lähettänyt jo 8. toukokuuta raportin, joka sisälsi Japanin sotilasasiamieheltä saadut tiedot Leningradin ja Laatokan eteläpuolelle siirretyistä 13 divisioonasta sekä kahdesta prikaatista, jotka kuuluivat neljään eri armeijaan. 

Suomalaisjoukkojen esikunnat olivat tietoisia siitä, että Kannaksella toimineet neuvostojoukot olivat 10. toukokuuta aloittaneet täydellisen radiohiljaisuuden. Huhtikuussa alkanut pistohautojen kaivaminen venäläisasemista kiihtyi kesäkuun kuluessa ja pistohautojen päistä alettiin kaivaa sivusuuntiin ulottuvia rintaman suuntaisia kaivantoja. Varustelutyötä jatkettiin suomalaisten kiivaasta häirintätulesta huolimatta ja työ jatkui usein läpi yön. Jos suomalaisten kranaatinheittimistö kohdisti tuli-iskun havaittua kaivukohdetta vastaan, jatkui kaivaminen hetken päästä uusien kaivajien voimin. Toukokuun lopulla häirintätulta oli jo käytettävä harkiten, koska se aiheutti aina vielä voimakkaamman tuli-iskun vihollisen puolelta. Kun JR 1 oli ottanut rintamavastuun vastaan, havaittiin rynnäkköhautojen olevan lähimmillään vain 70 metrin etäisyydellä suomalaisasemista ja useimmiten korkeintaan 150–400 metrin etäisyydellä. Aiemmin rintamalinjojen välinen etäisyys oli ollut 800–1 200 metriä. Suomalaisten lentotiedustelu oli todennut maaliskuun lopulta alkaen toteuttamillaan 108 tiedustelulennolla jatkuvasti lisääntyvää rautatie- sekä maantieliikennettä, yksittäisenä päivänä jopa 12 junaa, joissa yli 300 rautatievaunua ja yhteensä jopa 565 kuorma-autoa. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla ei enää tehty havaintoja rautatie- tai maantieliikenteestä. 21. armeijan keskitys oli suoritettu.

Päämajan koulutusosasto oli vuoden 1943 alussa laatinut saksalaisten sotakokemuksiin perustuvan ohjeen neuvostoarmeijan muuttuneesta hyökkäystaktiikasta. Helmikuun 15. päivänä 1943 päivätyssä ohjeessa kerrottiin varsin selkeäsanaisesti, että ”eräs viite vihollisen epäillyistä sisäänmurtokohdista oli ollut useita päiviä ennen hyökkäystä 100 metrin välein kaivetut pistohaudat, jotka päättyivät jopa vain 80 metrin etäisyydelle saksalaisasemista”. Ohje oli jaettu kaikille yhtymille.

Pääosa etulinjankin sotilaista tiesi, että hyökkäystä odotetaan. Oli vain kyse siitä milloin ja missä. Jo rykmentin rintamavastuun vaihdon aikaan oli havaintoja useista vanginsieppausyrityksistä, joista osa oli onnistunutkin. Vihollinen toteutti myös järjestelmällisiä tiedusteluhyökkäyksiä. Vilkasta liikennettä todettiin varsinkin öisin, upseeriryhmiä havaittiin tähyilemässä suomalaisten puolelle ja tähystyslavoja huomattiin olevan rakenteilla. "Kaikki merkit viittasivat hyökkäyksen valmisteluihin. Havainnot ilmoitettiin ylöspäin ja tehtiin suunnitelmia ja valmisteluja hyökkäyksen torjumiseksi. Kenttätöitä tehtiin kaikin irtisaaduin voimin.", toteaa 10. divisioonan esikunnan sotapäiväkirja.  Jalkaväkirykmentti 1:n miehet olivat kyllä tietoisena, milloin ja missä. Sotilaat olivat tulkinneet etulinjan ääniä sekä yhtäkkiä syntynyttä hiljaisuutta ja tehneet asiasta johtopäätöksensä. Eräs sotilaista soitti kotiinsa 8. kesäkuuta ja kertoi "Huomenna se sitten alkaa." On myös kerrottu, että peräti rykmentinkomentaja everstiluutnantti Viljanen olisi 8. kesäkuuta illalla kysynyt puhelimessa 2. divisioonan Erillinen Pataljoona 12:n komentajalta everstiluutnantti Ursinilta, että ”Huomennako se alkaa?”. Ylemmät johtoportaat aina Päämajasta alkaen eivät kuitenkaan halunneet hyväksyä etulinjasta tulleita tietoja tai ainakaan ryhtyä merkittäviin toimenpiteisiin asian suhteen etulinjan tasalla. Sen pelättiin lietsovan tappiomielialaa tai sitten katsottiin nykyistenkin puolustusjärjestelyjen olevan riittäviä torjumaan hyökkäys.

10. divisioona ja Jalkaväkirykmentti 1 rintamavastuuseen - ”Teuraaksi tultiin”

10. divisioona oli alun perin suunniteltu vaihdettavaksi 18. divisioonan tilalle pääasemaan kelirikon aikana 26.4.–13.5., koska Päämajan operatiivinen johto piti mahdollisena, että neuvostojoukot aloittaisivat hyökkäyksen kelirikon päätyttyä. Ylipäällikkö oli kuitenkin vastahakoinen ja lykkäsi päätöstä, koska 18. divisioonan komentaja vastusti vaihtoa. Kenraalimajuri Paalu olisi halunnut yhtymänsä pysyvän tutuissa asemissaan. 10. divisioona sai lopulta vasta 6. toukokuuta 1944 käskyn ottaa vastaan 18. divisioonan puolustuslohkon Suomenlahden rannikolla. 18. divisioona oli saanut tiedon vaihdosta jo edellisenä päivänä. Rintamavastuun vaihto oli alun perin tarkoitettu alkavaksi jo 10. toukokuuta ja vaihto piti olla suoritettuna 25. toukokuuta mennessä. Lohkon vastaanotto aloitettiin kuitenkin vasta 16. toukokuuta ja päätettiin jo 22. toukokuuta Kenraalimajuri Jussi Sihvo otti samana päivänä rintamavastuun 18. divisioonan komentajalta.  10. divisioonaan kuuluivat:

 

-                           Jalkaväkirykmentti 1, komentajana everstiluutnantti T. Viljanen,

-                           Jalkaväkirykmentti 58, komentajana eversti E. Juva,

-                           Erillinen pataljoona 20, komentajana kapteeni K. Kerttunen,

-                           32. tykkikomppania, komppanianpäällikkönä kapteeni J. Kangas,

-                           52. tykkikomppania, komppanianpäällikkönä luutnantti T. Manninen,

-                           20. kranaatinheitinkomppania. komppanianpäällikkönä kapteeni A. Heikkinen,

-                           Kenttätykistörykmentti 9, komentajana eversti O.V. Mandelin,

-                           Raskas Patteristo 25, komentajana kapteeni Y. Suomalainen,

-                           Järeä Patteristo 1

-                           Järeä Patteristo 4

-                           3. moottoroitu raskaspatteri

-                           Pioneeripataljoona 26, komentajana kapteeni J. Lehtinen ja

-                           Viestipataljoona 29, komentajana kapteeni V. Kunnas.

10. divisioonan Erillinen Pataljoona 20:stä, 20. kranaatinheitinkomppaniasta ja kahdesta panssarintorjuntatykkijoukkueesta muodostettiin Taisteluosasto H, jonka esikunnaksi asetettiin entinen JR 27:n esikunta ja komentajaksi eversti L.V. Haanterä. 10. divisioonalle alistettiin lisäksi 2. mittauspatteri, päällikkönään kapteeni V.J. Tolamo.

Mikäli divisioonat olisi vaihdettu alkuperäisen aikataulun mukaan, olisi JR 1 saanut yhdeksän arvokasta lisävuorokautta puolustuskaistansa vahvistamiseen.

10. divisioonan puolustuslohko jakautui kolmeen kaistaan. Eteläisimpänä sijaitsi Suomenlahden kaista, johon ryhmittyi Erillinen Pataljoona 20. Rajajoen kaistalle ryhmittyi Jalkaväkirykmentti 58 ja divisioonan pohjoisimmasta, Valkeasaaren kaistasta vastasi Jalkaväkirykmentti 1. Divisioonan kokonaisvoimana oli yhteensä seitsemän kivääripataljoonaa. Divisioonan tykistötuen kokonaisvoimaksi muodostui kuusi patteristoa, joihin sisältyi yksi raskas ja yksi järeä patteristo. Divisioonan tykistökomentajana toimi eversti O.V. Mandelin. Jalkaväkirykmentti 1:n tueksi muodostettiin Tykistöryhmä Tirronen, johon kuului kolme patteristoa.

Jalkaväkirykmentti 1:een kuuluivat edelleenkin I pataljoona, II pataljoona, III pataljoona, 13. komppania, 14. komppania ja kolonna. I pataljoonan komentaja oli majuri Harry Andersson, II pataljoonassa everstiluutnantti Urho Heikkinen ja III pataljoonassa majuri Veikko Tammisto. Rykmentin esikuntapäällikkönä toimi kapteeni Jorma Kiira ja tykistökomentajana majuri Eino Tirronen. 13. komppanian, eli kranaatinheitinkomppanian päällikkönä oli kapteeni Palatsi ja 14. komppanian päällikkönä kapteeni Alanko. JR 1:n kirjavahvuus 31. toukokuuta päivätyn ilmoituksen perusteella oli 3 448 miestä ja rivivahvuus 2 926 miestä. Vahvuuteen tuli seuraavan kahdeksan vuorokauden kuluessa hienoisia muutoksia molempiin suuntiin muun muassa vuorolomalaisten lähtöjen ja paluiden sekä eri komennuksien johdosta. Rykmentille alistetun 10. tykkikomppanian (75 K/40) päällikkönä toimi kapteeni Mäkinen. JR 1:n alueella käytetyn 32. tykkikomppanian (75 K/40) päällikkönä toimi kapteeni Kangas.

10. divisioonan panssarintorjunnan voima perustui panssarintorjuntatykkien käyttöön. Ajanmukaisin 75 millimetrin tykkikalusto oli kahdella tykkikomppanialla. Kahdella tykkikomppanialla oli 45 millimetrin kalusto ja kahdella 37 millimetrin kalusto. Kussakin tykkikomppaniassa oli kuusi panssarintorjuntakanuunaa. Kun näihin yhtensä 36 panssarintorjuntatykkiin lisätään eri kaistoilla niin sanottuina lohkoaseina olevat 21 erikaliiperista kanuunaa, muodostuu divisioonan panssarintorjunnan kokonaisvoimaksi 57 tykkiä. Valkeasaareen näistä oli suunnattu kuusi 75 millimetrin tykkiä, kuusi 37 millimetrin tykkiä ja lohkoaseina kymmenen 37–114 millimetrin tykkiä. Edellä mainitut 75 millimetrin kalustolla varustetut tykkikomppaniat oli alistettu Päämajan reservistä 10. divisioonalle 6. kesäkuuta. Yksiköt siirtyivät uusiin asemiinsa Haapalasta. Toinen tykkikomppanioista alistettiin JR 1:lle. Everstiluutnantti Viljanen päätti alistaa neljä tykkiä edelleen etulinjaan ryhmittämilleen kahdelle pataljoonalle, kaksi kummallekin. Kaksi kanuunaa hän ryhmitytti taaemmaksi Kivitien varressa sijainneisiin asemiin. Kenraaliluutnantti Oesch on moittinut ratkaisua liiasta etupainoisuudesta, koska tykit tuhoutuivat liian lähellä etulinjaa sijainneiden asemiensa vuoksi. 

On kuitenkin helppo jälkikäteen arvioida tehtyjä ratkaisuja seuranneiden tapahtumien valossa. Everstiluutnantti Viljanen oli siinä määrin panssarintorjuntaan perehtynyt upseeri, että oli edellisenä päivänä, 5. kesäkuuta kysynyt tiedossaan olevien panssarinkauhujen ja panssarinyrkkien jaosta. Hän joutui tyytymään vastaukseen ”Ne jaetaan, kun aika tulee”. Uudet tehokkaat panssarintorjunta-aseet saatiin rykmenttiin vasta 9. kesäkuuta kello 11 jolloin ei enää ollut aikaa perusteelliseen koulutukseen.  Viljanen joutui pyytämiensä keveiden ja läpäisykykyisten panssarintorjunta-aseiden sijaan tyytymään toki tehokkaisiin, mutta raskaasti käsiteltäviin panssarintorjuntatykkeihin. Niiden ryhmittäminen lähelle etulinjaa on ymmärrettävää pitkäputkisten ja tehokkaiksi tunnettujen kanuunoiden mukanaan tuoman etulinjan sotilasta rauhoittavan vaikutuksen vuoksi. Niiden pitkä ampumaetäisyys tiedettiin. Koska JR 1:n sotilaat osasivat odottaa suurhyökkäystä, komentajan etulinjaan osoittamaa tukea osattiin varmasti arvostaa.

Valkeasaaressa aiemmin puolustuksessa olleiden rykmenttien panssarintorjuntatykkiasemat eivät kaikilta osin olleet käyttökelpoisia. Etulinjan ja tukilinjan väliin oli rakennettu betonibunkkeri, johon sijoitetun korsutykin ampumasektori pyyhkäisi Pastorinjoen laakson suuntaisesti. Korsun ylläpidossa ei ollut onnistuttu ja se on saattanut jo linnoitusteknisesti olla väärin suunniteltu, koska JR 1:n ottaessa toukokuussa 1944 rintamavastuun vastaan, korsu oli pimeä ja niin kostea, että vesi tippui katosta. Korsutykki ja sen kranaatit olivat vesipisaroiden peitossa ja osittain jo ruosteessa. Linnoitteen kosteus johtui pääosin ilmanvaihdon puuttumisesta. Sama syy olisi aiheuttanut vielä suuremman ongelman kiivaamman tulitoiminnan alkaessa. Jos ilmanvaihtoa ei ollut, tykin miehistö menettäisi tajuntansa ruutikaasujen vuoksi varsin nopeasti. Vaikuttaakin siltä, että kyseistä tykkiasemaa ei miehitetty suurhyökkäyksen alkaessa.

Pääaseman taistelunkestävyys

Pääaseman taistelunkestävyys muodostui kiistanalaiseksi asiaksi. Pääasemaan kohdistui useita tarkastuksia, aseman pioneeriteknisestä tasosta oltiin varsin yhtä mieltä, sen parantamisesta annettiin toistuvia käskyjä ja ohjeita, mutta yhtymien komentajien kanssa käydyt keskustelut päätyivät aina optimistisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Airo oli pääaseman kestävyydestä eri mieltä kuin Päämajan tiedustelupäällikkö. Airo uskoi linjan pitävän, kunnes apuvoimia saataisiin siirrettyä. Siksi mitään suurempia etukäteissiirtoja pääaseman välittömäksi vahventamiseksi ei ennen suurhyökkäyksen alkua ollut tehty. Pääaseman taakse, VT-asemalle sekä sen taakse linnoitustöihin ja samalla ylipäällikön reserviksi, oli kyllä siirretty jo helmikuussa 1943 Ratsuväkiprikaati sekä maaliskuussa 3. divisioona. Myös Panssaridivisioona oli siirretty Viipurin–Enson alueelle. 4. divisioonan siirtämistä Itä-Karjalasta ei ylipäällikkö hyväksynyt. Panssaridivisioona, 3. divisioona ja Ratsuväkiprikaati eivät kuitenkaan olisi ehtineet vaikuttamaan pääasemassa yllätyksellisen hyökkäyksen sattuessa. Etäisyyttä oli liikaa ja joukkoja oli silti liian vähän. Mannerheim oli myös käskenyt 16. helmikuuta 1943, että linnoittamisen painopiste siirretään kannakselle. Ylipäällikkö allekirjoitti ja päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Airo varmensi 3. maaliskuuta 1944 käskyn, jossa käskettiin kiinnittämään aivan erikoista huomiota puolustusvalmiuteen ja muun muassa tarmokkaasti täydentämään pääaseman puolustuslaitteita kestämään voimakastakin vihollistulta sekä kehittämään syvyyteen perustuvan, tehokkaan panssarintorjuntajärjestelmän.

Pääaseman taistelunkestävyyttä tarkastettiin vuoden 1943 alussa ja siihen liittyvä tarkastuskertomus laadittiin 15. tammikuuta 1943. Kannaksen ryhmän esikunnan tarkastuskertomus arvosteli pääasemaa syvyyden puutteen vuoksi. Sitä ei ollut joko ollenkaan tai korkeintaan vähäisessä määrin. Asema oli kokonaisuudessaan keskeneräinen. Taaempaa linjaa pidettiin ohuena ja puolivalmiina linjana. Kannaksen ryhmä antoi selväsanaisen käskyn keskeyttää taaemman aseman sekä tukilinjan työt ja keskittyä syvyyden hankkimiseen kaikkialla, mutta erityisesti uhanalaisimmassa suunnassa. Lisäksi selustan hallitsevimpiin maastonkohtiin tuli rakentaa erillisiä puolustuskeskuksia.

Estetöitä tehostettiin vasta 16. lokakuuta 1943, jolloin Kannaksen Ryhmän komentaja käski suunnitella tärkeimpiin kohteisiin pääaseman sisälle panssariesteitä. Aseman tarjoaman suojan eteen tehtävät ponnistelut saivat lisää painoarvoa 3. maaliskuuta 1943, jolloin ylipäällikkö linnoittamisohjeellaan käski tarmokkaasti täydentää Pääaseman puolustuslaitteita kestämään voimakastakin vihollistulta. Valkeasaaren–Rajajoen alueesta nyt vastuussa ollut IV AK antoi vastaavan ohjeensa 12. maaliskuuta 1944.

Nihtilän tarkastuskäynnit

Käsketyt toimenpiteet eivät olleet kuitenkaan johtaneen odotettuun lopputulokseen. Ylipäällikkö ja Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä tekivät kierto- ja tarkastuskäynnin kannakselle syksyllä 1943. Kenraaliluutnantti Hägglund teki ylipäällikön valtuuttamana tarkastuskäynnin Kannaksella keväällä 1944. Tätä ennen hän oli tehnyt vastaavan matkan Itä-Karjalaan. Hägglundin arvion mukaan asemat Kannaksella olivat Itä-Karjalaan verrattuna tuntuvasti heikompia, vaikka asemat olivat tiheämmin miehitettynä ja työvoimaa oli enemmän käytössä. Kaikista annetuista käskyistä, määräyksistä ja ohjeista huolimatta kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund joutui viimeisen tarkastusretkensä päätteeksi toteamaan, että pääasema Kannaksella ei kovin kauaa voi rakenteellisesti kestää asemien murtamiseen tarkoittavia hyökkäyksiä. Hägglund perusteli arviotaan monilla yksittäisillä esimerkeillä, mutta totesi samalla että kaikki haastatellut komentajat olivat vakuuttaneet että näissä asemissa oli pysyttävä ja kauan.

Eversti Nihtilä teki oman tarkastusmatkansa Kannakselle toukokuun alussa ja tarkastuksen tulokset olivat suorastaan murskaavia. Nihtilä laati havaintojensa perusteella ylipäällikön 10. toukokuuta 1944 allekirjoittaman käskyn, jossa moitittiin keskeneräisistä varustelutöistä, nimitettiin vastuuntunnottomiksi sellaisia komentajia, jotka eivät käyttäneet vielä jäljellä olevaa valmisteluaikaa hyväkseen ja jättävät haltuunsa uskotut taistelijat vaille parasta mahdollista suojaa. Ylipäällikkö esitti tiukan vaatimuksen, että asemien lujuutta lisätään kestämään vihollisen suurhyökkäys. Viimeisimmän tarkastuksen Päämajan operatiivinen osasto teki toukokuussa 1944, kun rintamavastuun vaihto Valkeasaaressa oli vielä käynnissä.

Edellä kuvattu pääaseman taistelunkestävyyden ja syvyyden lisäämisen hitaus ei kuitenkaan yksipuolisesta kritiikistä huolimatta aiheutunut yksinomaan rintamajoukoista ja niiden komentajista. Päämajan osoittamat linnoitusrakennuspataljoonien määrät eivät heijastaneet sitä, että Karjalan kannasta pidettiin operatiivisesti keskeisimpänä rintamana. Linnoitusrakennuspataljoonien määrää Kannaksella lisättiin syksyllä 1943 ja talvella 1944, mutta lopulta niitä oli vain 13, kun muualla oli vielä peräti 19 pataljoonaa. Pataljoonien lukumäärä Kannaksella oli alun alkaenkin pieni, koska ylipäällikkö halusi muodostaa linnoittamisen painopisteen Aunuksen kannakselle. PSS-asema varustettiin voimakkaaksi ja se olikin ainoa jatkosodan asemista, jonka voi katsoa valmistuneen.

IV armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen totesi vielä 25. toukokuuta 1944 komentajien neuvottelussa, ettei Neuvostoliitto ilmeisestikään käynnistäisi suurhyökkäystä lähiaikoina. Kaikki divisioonien ja rykmenttien komentajat olivat olleet jo ylipäällikön syksyn 1943 tarkastuskäynnillä sitä mieltä, että mahdollinen venäläisten hyökkäys kyettäisiin torjumaan Pääasemassa niin kauan, kunnes taaemmat apuvoimat saataisiin vaikuttamaan. ”Kestäisi, ja jos jossain murtuisi, niin kranaattikuopissakin jatkettaisiin puolustautumista ainakin muutamia päiviä”. Myös 10. divisioonan komentaja kenraalimajuri Sihvo oli toiveikas asemiensa kestokyvyn suhteen. Mannerheim oli hyväksynyt armeijakunnan operaatioajatuksen.

Eversti Nihtilä teki uuden tarkastusmatkan toukokuun lopussa–kesäkuun lopussa ja laati havaintojensa perusteella kirjelmän. Nihtilän johtopäätökset pääaseman taistelukyvystä olivat dramaattiset. Etulinjan lähisyvyys puuttui ja erityisen uhattuina hän piti vain yhteen taisteluhautalinjaan sekä sen takana kilometrin tai puolentoista päässä olevan hautalinjaan perustuvia pääaseman osuuksia, jos ne sijaitsivat avomaastossa. Taaempi linja ei kykenisi tukemaan etumaista ja vastaiskut avomaaston yli olivat vaikeita. Nihtilän tarkastusmatka oli ulottunut 10. divisioonan lohkolla Valkeasaaren rautatien ja Vanhan Valkeasaaren väliselle osuudelle niin sanotulla Bunkkerin lohkolla. Nihtilän kirje oli päivätty 3. kesäkuuta.  Mitään ei enää ollut tehtävissä.

Pääasema oli lähes kauttaaltaan vihollisen tähystykselle ja suora-ammuntatulelle altis linja ja se koostui pelkästään kenttälinnoitteista. Asemalla ei ollut syvyyttä ja linnoitteiden kunto ei ollut kaksinen toukokuussa 1944 JR 1:n saapuessa rintamavastuuseen. Tämä näkyi konkreettisesti myös Valkeasaaren tasalla. Kenraali Paavo Junttila palveli 10. divisioonassa ja kertoi etulinjan korsujen huojuneen pelkästä sisällä olijoiden liikkeestä. Pääosaa korsuista pidettiin yleisesti lähinnä säänsuojina, tuskin sirpaleitakaan kestävinä. 

10. divisioonan joukot, mukaan lukien Jalkaväkirykmentti 1, olivat pettyneet vastaanottaessaan 18. divisioonalta varsin kyseenalaisessa kunnossa olevat asemat. Aikaa asemien kunnostamiseen olisi ollut. 18. divisioona oli ollut asemissaan noin vuoden ajan.

Vihollisen muodostama tilannekuva alueella olevista rakenteista, maaston suojattomuus sekä vihollistykistön tulen tarkkuus selvisivät varsin nopeasti JR 1:lle. Vaikka varsinainen suurhyökkäykseen liittyvä ennakkotuhoamistulitus aloitettiin toukokuun lopussa, kohdistettiin alueella lukuisia tuli-iskuja ensimmäisen kahden viikon aikana. Heti ensimmäisenä iltana Valkeasaareen saapumisen jälkeen 2. komppanian kaikki kolme lomallelähtijää saivat surmansa ja kolme muuta haavoittui yksittäisestä kranaatista.

Divisioonan esikuntapäällikkö everstiluutnantti Erkki Kukkonen oli tehnyt esityksen IV armeijakunnan esikuntaan, että ryhmitystä olisi siirrettävä taaemmas, jotta vankempien asemien valmistelu olisi mahdollista. Suunnitelma oli 20 sivun mittainen perusteellinen asiakirja, joka käsitteli suurhyökkäyksen edellyttämiä toimenpiteitä. Oeschin mukaan Kukkonen oli muistiossaan esittänyt, että pääpuolustusasemaksi ei määritettäisikään pääasemaa, vaan VT-asema. Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen ei vastannut esityksiin eikä edes ottanut vastaan 10. divisioonan komentajaa kenraalimajuri Jussi Sihvoa sekä divisioonan esikuntapäällikköä. Sihvo yritti saada armeijakunnan komentajaa, jääkäritoveriaan, tutustumaan linjan heikkouksiin edes divisioonan esikunnassa, mutta turhaan. He jopa suunnittelivat Laatikaisen luonteenpiirteet tuntien saunailtaa, jotta esitys saataisiin edes jotenkin esille. Armeijakunnan komentaja oli kuitenkin päättänyt olla noteeraamatta suunnitelmaa. Esikuntapäällikkö everstiluutnantti Kukkonen haavoittui kaksi päivää ennen suurhyökkäystä juuri Valkeasaaren suunnalla ollessaan etulinjan tarkastusmatkalla, joutui kenttäsairaalaan ja myöhemmin sotasairaalaan. Samassa venäläisen kranaatinheittimistön keskityksessä haavoittui myös Jalkaväkirykmentti 1:n esikuntapäällikkö, kapteeni Kiira. Kaksi keskeistä komentajien tukea oli poissa jo ennen suurhyökkäystä. Majuri Hyry nimitettiin Kukkosen sijaiseksi.  Mainittakoon, että Oesch esittää omina johtopäätöksinään juuri everstiluutnantti Kukkosen muistion sisältämät näkökohdat Uusi-Alakylän paremmista puolustusmahdollisuuksista .

Reservien vähyys

Pääaseman syvyyden puute ja linnoitteiden huono taso eivät olleet 10. divisioonan ainoa haaste. Jatkosodan kuluessa yhtymien määrävahvuuksia muutettiin siten, että kunkin divisioonaan sodan alkaessa kuuluneet kolmannet rykmentit lakkautettiin. 10. divisioonalla oli varsinaista jalkaväkeä siis vain kaksi rykmenttiä ja yksi erillinen pataljoona. Jalkaväkirykmenteillä oli omat lohkonsa pääasemassa. Erillinen pataljoona 20:stä muodostettu taisteluosasto, Osasto H, vastasi Rannikkolohkosta (Suomenlahden kaista). Divisioonan komentajalla ei siis ollut käytössään erillistä divisioonan reserviä. Tähän Sihvon oli kuitenkin keksittävä edes jonkinlainen ratkaisu. Niinpä jokaiselle rykmentille käskettiin, että kaksi pataljoonaa on etulinjassa ja kolmas takana reservinä ja kyseiset JR 58:n ja JR 1:n pataljoonat ovat samalla sekä oman rykmenttinsä että divisioonansa reservinä. Näihin reservipataljooniin liittyi lisäksi IV AK:n osittainen varaus. 

Yhtään parempi ei ollut tilanne IV armeijakunnallakaan. Kaikki kenraaliluutnantti Laatikaisen joukot olivat kiinni etulinjassa. Pääaseman takana noin 15 kilometrin päässä hänellä oli aluksi ainoana reservinä virolaisista vapaaehtoisista muodostetun JR 200:n yksi pataljoona. Toki Kannaksella oli muitakin joukkoja, kuten ylipäällikön reserveihin kuuluneet VT-asemassa linnoitustöissä olevat joukot, varsinkin 3. divisioona, mutta sen apu etulinjaan oli yhden päivämarssin päässä. IV armeijakunnan varsinaisena reservinä oli myöhemmin majuri Vetren komentama Jääkäripataljoona 1, joka oli ryhmittyneenä Jäppilän pohjoispuolella.

Painopistesuunnan divisioonalla ja kaikilla sen joukoilla oli reserviä siis yhteensä vain kaksi pataljoonaa. Painopistesuunnan armeijakunnan mahdollisuudet vastata yllättäviin tilanteisiin olivat kahden reservipataljoonan ja divisioonien reservipataljooniin kohdistuneen osittaisen varauksen varassa. Suomalaiselle sotataidolle tyypillinen piirre varata riittävän voimakas reservi kaikilla organisaatiotasoilla ei näyttäytynyt IV armeijakunnan ja sen alajohtoportaiden ryhmityksessä ja taistelusuunnitelmissa. Asiaa on perusteltu divisioonien kokoonpanomuutoksella. Hyökkäysvaiheen päätyttyä divisioonien kolmansien jalkaväkirykmenttien tilalle perustettiin erilliset pataljoonat, jotta vanhemmat ikäluokat kyettiin kotiuttamaan kotirintaman töihin. Organisaatiomuutos ei kuitenkaan vapauta komentajia ohjesääntöjen asettamasta vaatimuksesta varata riittävä reservi.

Valkeasaaren lohko

Valkeasaaren lohko oli neljä kilometriä leveä. Lohkon vasempana rajana oli Rouhialan sähkövoimalinja. Oikea raja kulki Aleksandrovkan kirkon kautta kaakosta luoteeseen. Lohkon etumaasto oli avonaista aina parin kilometrin päässä kohoavalle Merituitun kukkulalle asti. Etulinjan oikeassa reunassa, etelälohkolla, Aleksandrovkan pohjoispuolisella suolla ja Mottorinmäellä, oli asemissa I pataljoona. Pataljoonan lohkolla oli kolme poikittaista kanjonia, jotka antoivat hieman suojaa. I pataljoonan tukikohdat olivat pohjoisesta lukien Pohja, Mutka, Väli, Reuna, Siili, Rinne ja Kärki. Näistä kolme viimeksi mainittua muodostivat niin sanotun Mottorin mutkan. Joissain lähteissä Siili-tukikohta on nimetty Suu-tukikohdaksi. Mottorin mutkasta etelään puolustus ei muodostanut yhtenäistä taisteluhaudoin toisiinsa yhdistettyä tukikohtien verkostoa, vaan puolesta tusinasta pesäkkeestä, joita miehitettiin kenttävartiomaisesti.

Pohjoislohkolla oli II pataljoona. Pataljoonien väliraja kulki noin 300 metriä Kivitien eteläpuolella, tien suuntaisesti. Kivitie oli rakennettu 10–20 metriä loivasti ympäröivästä maastosta kohoavalle harjanteelle. III pataljoona oli reservinä Öljymäen alueella noin neljän kilometrin päässä. Samoin rykmentin esikunta ja pääosa huoltolaitoksista oli sijoitettu Öljymäen alueelle. Maasto Kivitien harjanteen molemmin puolin oli soista ja kosteaa. Siksi Öljymäellä ja muuallakin pääosa komentokorsuista sekä huollon korsuista oli rakennettu tien välittömään läheisyyteen. Esimerkiksi pääosa II pataljoonan korsuista oli maaperän kosteuden vuoksi jouduttu rakentamaan osittain maanpinnan päälle. Maaperän kosteutta ja sitä, että kaivettaessa vesi alkoi tulla vastaan jo 40–50 senttimetrin syvyydessä, pidettiin yleisesti merkkinä pohjaveden läheisyydestä. Kyse oli kuitenkin ”vain” pintavesistä. Kannaksen ryhmän pioneeriosasto oli tutkinut asiaa jo vuonna 1943 ja pitänyt mahdollisena, että mikäli hiekan alla ollut savikerros puhkaistaisiin, pintaveden taso laskisi ja maa kuivuisi nopeasti. Tällaisiin työläisiin toimenpiteisiin ei kuitenkaan ollut ryhdytty. Öljymäen reservipataljoonan tehtävänä oli valmistautua miehittämään rykmentin tukilinja Pastorinjoella, mutta pääosien oli kuitenkin jäätävä puolustukseen kenttälinnoitettuihin asemiinsa Öljymäelle. Tästä oli annettu kirjallinen käsky 7. kesäkuuta.

JR 1:n lohkolla oli aseistuksena ns. "lohkoaseina" kolme saksalaista 7.92 kk/08 -konekivääriä, kolme 37 K/36-, kolme 37 K/40- ja kaksi 45 K/40 -panssarintorjuntatykkiä. Lohkoaseisiin sisältyi lisäksi pari kappaletta 76 millimetrin rykmentinkanuunaa. Panssarintorjuntatykkien lukumäärä nousi oman tykkikomppanian, alistetun 10. tykkikomppanian, tukevan 32. tykkikomppanian aseet ja edellä luetellut lohkoaseet mukaan lukien yhteensä 18 erikaliiperiseen panssarintorjuntatykkiin.  Oeschin mainitsemista peräti 114 millimetrin tykeistä panssarintorjuntaan tarkoitettuina lohkoaseina ei löydy tukea esimerkiksi sotapäiväkirjoista. Panssarintorjuntaan liittyivät myös kiväärikomppanioiden panssarintorjuntakiväärit ja alueelle rakennetut panssarimiinoitteet sekä panssariesteet.

 (Ryhmitystiedot yhdistetty lukuisista arkistolähteistä ja erillistutkimuksista; karttapohjana 1: 20 000 topografinen karttalehti Valkeasaari, Maanmittaushallitus 1942.)

Esimerkkinä Valkeasaaren lohkon järjestelyistä ja tukikohtien vahvuudesta otettakoon II pataljoonan ryhmitys. Kadonneista tai tuhoutuneista sotapäiväkirjoista johtuen I ja III pataljoonan ryhmityksen yksityiskohtainen selvittäminen ei ole ollut mahdollista. II pataljoonan lohko jakaantui sekin pohjoislohkoon ja etelälohkoon. Pohjoislohkon päällikkönä oli kapteeni Jussilainen ja sen joukkoina oli 6./JR 1 ja raskaampana aseistuksena kuusi konekivääriä sekä yksi panssarintorjuntakivääri 8./JR 1:stä. Lohkon tukikohdat ja niiden miehitys olivat:

-                           Linja: Tukikohdan päällikkönä vänrikki Torsell. Vahvuus yksi kiväärijoukkue + yksi kivääriryhmä + yksi konekivääri + yksi panssarintorjuntakivääri.

-                           Nipukka: Tukikohdan päällikkönä kersantti Kivelä. Vahvuus kolme kivääriryhmää + yksi konekivääri

-                           Rumpu: Tukikohdan päällikkönä luutnantti Hämäläinen ja hänen haavoittumisensa jälkeen kersantti Javanainen. Vahvuus yksi kiväärijoukkue + kaksi konekivääriä.

-                           Lehti: Tukikohdan päällikkönä luutnantti Jokinen. Vahvuus yksi kiväärijoukkue + kaksi konekivääriä.

Pataljoonan etelälohkon päällikkönä oli luutnantti Haantio ja hänen haavoittumisensa jälkeen luutnantti Siukola. Lohkon joukot koostuivat 7./JR 1:sta ja 5./JR 1:n yhdestä kiväärijoukkueesta. Aseistuksena oli kahdeksan konekivääriä ja kolme panssarintorjuntakivääriä 8.K:sta. Tukikohdat ja niiden miehitys olivat:

-                           Honka: Tukikohdan päällikkönä vänrikki Hänninen. Vahvuus yksi kiväärijoukkue ja takana syvyydessä kaksi ja kaksi runkokonekivääriä .

-                           Kärsä: Tukikohdan päällikkönä luutnantti Härmä. Vahvuus yksi kiväärijoukkue + yksi konekivääri.

-                           Kaari: Tukikohdan päällikkönä luutnantti Uotila. Vahvuus yksi kiväärijoukkue + kolme konekivääriä + yksi kiväärijoukkue 5./JR 1:stä

-                           Siipi: Tukikohdan päällikkönä luutnantti Jaakkola ja hänen haavoittumisensa jälkeen luutnantti Lindbohm. Vahvuus yksi kiväärijoukkue + kaksi konekivääriä + yksi panssarintorjuntakivääri.

-                           Mylly: Saumatukikohta. Vahvuus yksi kivääriryhmä + yksi konekivääri.

Pataljoonan lohkolla joko alistettuina tai taistelua tukevina aseina olivat:

-                           2 kpl 75 K 40:iä 10. tykkikomppaniasta

-                           1 kpl RK (rykmentinkanuuna)

-                           2 kpl 37 mm panssarintorjuntatykkiä

-                           2 kpl 45 mm panssarintorjuntatykkiä

Kaksi viimeksi mainittua tykkityyppiä, yhteensä neljä kappaletta, olivat rykmentin oman tykkikomppanian, 14./JR 1:n aseita. Pataljoonan taistelua tuki lisäksi tykistön ja 13./JR 1:n tuli.

Rykmentin puolustusta tuki Tykistöryhmä Tirronen, johon kuului kolme patteristoa. Rykmentin tykkikomppanian päällikkönä toimi edelleenkin luutnantti Eino Alanko. Komppania oli jaettu joukkueittain pataljoonien tueksi.

Valkeasaaren lohkon puolustus koostui vain yhdestä eri tukikohtien muodostamasta ketjusta. Syvyyttä ei etulinjalla ollut. Kukin tukikohta pystyi puolustamaan vain yhteen suuntaan. Usean tukikohdan rakenne koostui vain yhden piikkilankaesteen suojaamasta taisteluhaudasta. Piikkilankaesteet olivat pääosin vain yksinkertainen rivi espanjalaisia ratsuja tai lieriöestettä. Betonisia majoitus- tai asekorsuja ei ollut. Kivitien pohjoispuolella sijaitseva vain 75 metrin mittainen panssarieste oli lohkon ainoa vaunujen liikettä estävä rakennelma, koska neuvostoliittolaisten tulitus esti rakentamisen. Taisteluhaudoista johti selustaan yhdyshauta, joka päätyi kunkin pataljoonan tukiasemaan. Tukiasemakin oli vain taisteluhauta ilman korsuja. Noin yhden–kahden kilometrin etäisyydellä etulinjasta Pastorinjoen tasalla oli rykmentin tukilinja, joka oli käytännössä vain kilometrin levyinen taisteluhauta ja sen edessä oleva piikkilankaeste.

Jalkaväkirykmentti 1:n komentaja, everstiluutnantti Viljanen tiesi puolustuksen heikkoudet ja yritti lisätä ryhmityksen syvyyttä. Hän tiesi olevansa tulevan hyökkäyksen painopistesuunnassa. Kun rykmentti oli ottanut rintamavastuun, Viljanen piti pataljooniensa komentajille ja erillisyksiköittensä päälliköille puhuttelun heti seuraavana päivänä. Hän avasi tilaisuuden sanomalla, että vihollisen suurhyökkäys alkaisi viikon kuluttua ja käski laatia suunnitelmat torjuntatoimenpiteiden kehittämiseksi. Kesäkuun 7. päivänä julkaistiin lisäksi esikäsky toiminnasta suurhyökkäyksen sattuessa. Työ ei ehtinyt kuitenkaan enää vaikuttaa, koska aikaa oli liian vähän. Taisteluhautoja kyllä kaivettiin ja seinämiä tuettiin, mutta alue vaikutti ongelmalliselta, koska pelkkä liikkuminenkin tuotti vaikeuksia.

Neuvostoliittolaisten tiedustelu oli selvittänyt suomalaisten puolustusryhmityksen yksityiskohtaisesti 10. divisioonan lohkon eteläosassa. Miinoitteet, piikkilankaesteet, taisteluhaudat, asepesäkkeet, korsut, komentopaikat sekä tukilinjat olivat tiedossa ja vihollisjoukoille oli jaettu kartat edellä mainituilla tiedoilla varustettuna.  Ei ole mitään syytä olettaa, ettei sama tiedustelu olisi tehty ja vielä paremminkin Jalkaväkirykmentti 1:n lohkolla Valkeasaaressa. Oltiinhan sentään Kivitien takia divisioonan lohkon tärkeimmässä kohdassa.

Etulinjasta muodostetun kuvan tarkkuutta kuvaa se, että vihollinen kykeni ampumaan kranaatinheittimellä lähestulkoon pesäkkeen tarkkuudella myös II pataljoonan vasempaan saumaan. Konepistoolimies Jaakko Laukas oli Rouhialan sähkölinjasta luettuna toisessa poterossa 8. kesäkuuta, kun noin kello 10 yksittäinen kranaatinheittimen kranaatti räjähti yläpuolella puussa. Sirpale läpäisi otsaluun vasemman silmän yläpuolelta, Laukas menetti tajuntansa, mutta henki säilyi. Mies evakuoitiin Pastorinjoen laaksossa kivitien tuntumassa olleen joukkosidontapaikan kautta.

Valkeasaaren Merituittu ja Munakukkula

Karjalan Kannaksella tunnetaan useita ”Munakukkulaksi” nimettyjä maastonkohtia. Jalkaväkirykmentti 1:n sotilaille näistä kaksi tuli erityisen tutuiksi. Lempaalan asemasotavaiheessa he tekivät tuttavuutta ensimmäiseen ja Valkeasaaressa toiseen. Kolmas, minkä läheisyydessä JR 1 ei joutunut toimimaan, sijaitsi edellä mainittujen kahden rintamalohkon välialueella Vaskisavotan lohkolla. JR 58:n Rajajoen lohkolla oli myös eräälle kumpareelle rakennettu tukikohta ”Muna”. Varmasti monia muitakin kumpareita on vuosina 1941–1944 Munakukkulaksi kutsuttu.

Valkeasaaren Munakukkula sai nimensä varsinaisesti JR 1:tä aiemmin alueella rintamavastuussa olleen Jalkaväkirykmentti 6:n sotilailta. Kukkula sijaitsi Valkeasaaren Keskilohkon etumaastossa alussa vain vajaan kilometrin etäisyydellä suomalaisten etulinjasta. Kyseessä oli Merituitun mäen Kivitien eteläpuolisen osan korkeimmasta maastonkohdasta. Merituittu on suomalaiselta nimeltään Kiviharju. Tämä ei ole kuitenkaan käännösmuoto, koska Merituittu on johdettu venäjänkielisestä tokaisusta ”Mir tut!”, ”(Tehdään) Rauha tässä!”. Tarina juontaa historiassa satoja vuosia taaksepäin, kun jälleen kerran venäläiset ja ruotsalais-suomalaiset rauhanneuvottelijat etsivät ratkaisua tauonneelle vihanpidolle. Inkeriläiset asukit eivät sanoja ymmärtäneet ne tuolloin kuullessaan, mutta ne jäivät elämään suomalaisten suuhun hieman paremmin mukautettuina.

Munakukkula kuului Leningradin uloimpaan puolustusvyöhykkeeseen ja kukkulan alueelle oli rakennettu useita kantalinnoitettuja, eri suuntiin ampumaan kykeneviä asepesäkkeitä. Näkyvimmällä paikalla kukkulan laella sijainnut linnoite sai suomalaisilta nimen Ristibunkkeri.

Munakukkula ja Ristibunkkeri olivat ongelma erityisesti Mottorin mutkan ryhmityksen kannalta. Kaikki, mitä Mottorissa tehtiin, kaikki liike mitä siellä tapahtui, oli kuin tarjottimella Ristibunkkerin edessä. Bunkkeri teki mahdottomaksi asemien parantelun valoisalla. Vihollinen käytti aktiivisesti suora-ammuntatultaan suomalaisasemia vastaan ja kehittyi tulitoiminnassaan taitavammaksi. Vasta suomalaisasemien takaa Saunanotkosta toteutetulla piiskatykin epäsuoralla ammunnalla päästiin tehokkaampaan vaikutukseen Ristibunkkerin alueella.  Tällöinkin kyettiin korkeintaan häiritsemään bunkkerin sisältä toteutettuja ammuntoja.

Pimitetyt tiedustelutiedot

Millaisia tietoja IV armeijakunnan esikunta kertoi 10. divisioonalle ja edelleen Jalkaväkirykmentti 1:lle 23. armeijan linnoittamistoiminnan muuttumisesta ja vihollisen uusien rynnäkköhautojen sijainneista? Lähteet eivät kerro, että mitään tietoja olisi toimitettu. Armeijakunnan esikunnalla oli kyllä tietoa hallussaan, mutta sitä ei jaettu.

Ilmakuvien kuvantulkinta kuului IV armeijakunnan esikunnan tykistöosastolle. Armeijakunnan tykistökomentaja eversti Oskar Sippola tilasi useita tiedustelukuvauksia kevättalven lopulla 1944. Kuvien tulkinta IV AKE:n tykistöosaston laboratoriossa keskittyi kuitenkin edullisten maalien paikantamiseen. IV AKE tai sen tykistötoimisto eivät laatineet ilmakuvien perusteella operatiivista kokonaistulkintaa. Tykistöosaston tulkintatietoja ei myöskään toimitettu operatiiviselle osastolle. Menettelytavan oli käskenyt kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen, eikä eversti Sippola asiaa pyrkinyt muuttamaan.

Toukokuun 29. päivänä toteutettujen kuvausten filmejä säilytettiin tykistöosastolla Suulajärvellä. Myöhempien kuvausten kuvasarjat saapuivat tykistöosastolle päivän väliajoin aina 6. kesäkuuta saakka. Kuvasarjat olivat laadultaan erinomaisia. Niistä oli havaittavissa 23. armeijan hyökkäysryhmitys lähes kokonaisuudessaan, mutta 9. kesäkuuta Päämajaan toimitetussa IV AKE:n määräaikaisilmoituksessa luetellaan vain joitakin havaittuja pattereita ja jaoksia. Ilmoituksessa viitataan hieman epämääräisesti jo tapahtuneisiin ja käynnissä olleisiin huomattaviinkin ryhmitysmuutoksiin, mutta ilman johtopäätöksiä.

Runsaiden jalkaväki- ja panssarimuodostelmien, yli 200 uuden tykistön tuliaseman ja kohti suomalaisasemia kaivettujen rynnäkköhautojen olisi pitänyt aiheuttaa tykistötoimistossakin yleiselle sekä operatiiviselle tasolle yltäviä johtopäätöksiä.

Kesäkuun 9.päivän tulivalmistelu

Kesäkuun 9. päivän aamu koitti. Jalkaväkirykmentti 1:n I ja II pataljoona olivat rintamavastuussa. III pataljoona oli Öljymäellä reservinä. Rykmentin vahvuus oli noin 2 900 miestä. Sotilaat heräsivät lähteestä riippuen joko klo 05.45 tai 06.00 alkaen vihollisen kevyiden pommi- ja maataistelukoneiden hyökkäyksiin. Ensimmäiset ilmahyökkäykset Valkeasaaren ja Rajajoen alueille toteuttivat 276. ja 334. pommituslentodivisioona sekä 277. ja 281. maataistelulentodivisioona. Aina kerrallaan 70–100 kappaletta Tupolev Tu-2 syöksypommittajia sekä Iljushin Il-2 Sturmovik -maataistelukoneita hävittäjien suojaamana aloitti pommittamisen ja rynnäköinnin. 10. divisioonan tilanneilmoituksen mukaan ilmassa oli 30 pommikonetta ja 40 maataistelukonetta ja hävittäjää.  Öljymäellä majoittuneen reservipataljoonan miehet näkivät samalla kertaa kaksi 45 pommikoneen lentomuodostelmaa. Ilmapommitus kohdistui etulinjaan, esikuntien ja reservien sekä huoltopaikkojen alueille. Osa pommeista putosi vihollisen omiinkin taisteluhautoihin. Pommituksen aikana vihollinen osoitti oman paikansa valkoisin ja vihrein raketein. Pommituksissa käytettiin useita satoja 10–50 kg pommeja. 10. divisioonan asemien taakse pudotettiin myös savupommeja ja ainakin II/JR 1:n eteen tukikohta Kärsän kohdalla myös asemien eteen kehitettiin savuverho. Ilmatoiminnan kanssa samanaikaisesti oli myös vihollisen tykistö ja kranaatinheittimistö vilkkaassa toiminnassa. Voimakkaat ilmapommitukset aiheuttivat suuria vaurioita helposti lakoontuville, vitsalevyin ja -kimpuin lujitetuille tai täysin lujittamattomille taistelu- ja yhteyshaudoille. Kello 06.30 ilmapommituksen vielä jatkuessa II pataljoonan 5. komppaniasta alistettiin 6. komppanialle ½ joukkuetta taisteluhautojen auki kaivamista ja asemien miehittämistä varten.

Ilmahyökkäykset kohdistuivat Valkeasaaren ja Rajajoen lohkoille sekä Rannikkolohkolle. Sama tulimyrsky jatkui lähes koko Kannaksen rintamalla. Ilmapommitus tuntui päättyvän ja heti sen jälkeen koko etulinjan pituudelta alkoi silmitön venäläisten konetuliaseiden tulitus. Tämän tarkoituksena oli vetää suomalaisrykmenttien jalkaväkeä mahdollisimman paljon asemiin. Konetuliaseiden tulitusta seurasi toinen tulimyrsky. Puna-armeijan 21. armeijan ja 23. armeijan tykistö aloittivat kello 06.45 kymmenen tuntia kestäneen tuhoamisammunnan. Myös 23. armeijan tykistö liittyi valmisteluun, ettei suurhyökkäyksen painopiste selviäisi suomalaisille, vaan tykistö jauhaisi koko Kannaksen leveydellä. Valkeasaaren lohkoa on kerrottu tulitetun jopa yli 100 patteriston voimin. Tulitukseen liittyivät mukaan myös rynnäkkö- ja suorasuuntaustykit sekä kranaatin- ja raketinheittimet, ylijohdon piiritystykistöstä rintamalle tuodut 280 ja 305 millimetrin haupitsit, Kronstadtin linnoituksen raskas tykistö ja Itämeren Laivaston Oktjabrskaja Revolutsija-, Kirov- ja Marat-alusten 180–305 millimetrin laivatykistö. Valkeasaaren ympäristöön, yhteensä noin kahdeksan kilometriä leveälle kaistalle on laskettu ammutun noin 2 000 putkella. JR 1:n neljä kilometriä leveällä lohkolla tykkejä ja heittimiä oli jopa noin 300 kutakin kilometriä kohti. Raskaimpien kranaattien paino oli 370 kilogrammaa.

Ennakkotuhoamistulituksen johti Leningradin Rintaman tykistön komentaja tykistökenraaliluutnantti G.F. Odintsov apunaan esikuntapäällikkö kenraalimajuri G.M. Brusserin johtama tykistöesikunta. Suunnitteluun ja johtamiseen osallistuivat luonnollisesti myös 21. armeijan tykistökomentaja M.S. Mihalkin ja 23. armeijan tykistökomentaja I.M. Pjadusov. Tulitoiminnassaan erityisen tehokkaiksi osoittautuivat 3. tykistöläpimurtoarmeijakunnan yksiköt, 5. kaartin tykistödivisioona, 15. tykistödivisioona, 1. kaartin kranaatinheitindivisioona, neljä järeää tykistöpatteristoa ja raskas haupitsiprikaati.

Tuhoamisammunnan maaleiksi oli määritetty 550 kohdetta. Valkeasaaren alueella hävitettäviä maaleja oli lähteestä riippuen 189 tai 226 kappaletta ja näistä on kerrottu tuhotun 175 tai jopa 203 maalia. Väitteeseen tuhottujen maalien määrästä tulee suhtautua epäillen, koska esimerkiksi Valkeasaaren länsipuolisia tykistön tuliasemia ei ennakkotuhoamistulituksessa saatu edes lamautettua. Pääaseman kaikki puolustuslaitteet tuli tuhota ja kaikki joukot lamauttaa. Koska maaleja oli noin paljon ja alueen maaperästä tiedettiin nousevan tulivalmisteluissa tähystystä ja tulen vaikutuksen arviointia vaikeuttavan hiekkapilven, päädyttiin jakamaan tulitehtävät kahdelle päivälle. Ensimmäisenä päivänä ammuttiin järjestelmällisesti maaleja ja tehtiin lisäksi tunnustelevia hyökkäyksiä. Pommikoneet jatkoivat tehtävää myös toisena päivänä ulottaen lentonsa etulinjan puolustuslaitteiden lisäksi myös pitemmällä selustassa oleviin kohteisiin. Myöhemmin sotasaaliiksi saadusta venäläisen tykistöupseerin maalitasosta voitiin nähdä, että kartalle merkityt tuhottavat maalit oli viety myös viistopanoraamailmakuvaan ja varustettu selitteillä. Rajajoen lohkoa käsitellyt kuva sisälsi muun muassa tarkasti merkittynä etulinjan, raskaiden aseiden tuliasemat, osa tulenjohtopaikoista, kranaatinheittimistön tuliasemia ja tykistön tuliasemia. Saman kuvan reunasta näkyi myös Valkeasaaren kaista ja Rajajoen kaistaa paljon avoimempana.  Luonnollisesti Valkeasaaren kaistasta oli laadittu vastaavat panoraamakuvat maalitulkintoineen, mutta sellaisia suomalaisten käsiin ei joutunut.

Kesäkuun 9. ja 10. päivä 13. ilma-armeija suuntasi Kannakselle yli 1 100 lentosuoritusta. Pelkästään Pääasemaan kohdistui ensi-iskussa yli 200:n pommikoneen ja 150:n Il-2 Sturmovik -maataistelukoneen voima.

Tykistötuli kiihtyi rumputuleksi kello seitsemän tienoilla. Sen painopiste oli Mottorin ja kivitien välissä. Kranaatteja ammuttiin noin 10 000–15 000 kpl. Ensin etulinjaan, sitten taaemmas patterien sekä komentopaikkojen alueille ja lopuksi taas etulinjaan. Erityisen vaarallisina ja pelottavina pidettiin Kronstadtin 12-tuumaisen kanuunan kranaatteja. Valkeasaaren lohkolla käytettiin runsaasti myös raketinheittimiä. Kiivain tulitus oli kestänyt puolisen tuntia. Tulivalmistelu oli ajoittain kiivas ja välillä huomattavasti vaimeampi. Aamun ja aamupäivän voimakkain tulitus ajoittui kello 06.00 ja 07.30 väliselle ajalle. II pataljoonan Siipi-tukikohtaan kohdistettiin lisäksi voimakas panssarintorjuntatykkien rumputuli.

Tunnusteluhyökkäykset alkavat

Tykistövalmistelu alkoi vaimeta kello 7:n jälkeen. Samaan aikaan 23. armeijan 92. divisioonan JR 304:n pienehköt jalkaväkiosastot aloittivat tiedustelu- ja tunnusteluhyökkäykset. Tykistökomentaja ammutti torjunnat rynnäkköhautoihin kello 07.00. Vihollinen hyökkäsi kello 07.15. noin joukkueen vahvuisella osastolla jalkaväen tulituksen turvin kivitien eteläpuolella Siipi-tukikohtaa vastaan. Tulenjohtajat lähettivät sulkutulipyyntöjä ja koko tykistöryhmä ja kranaatinheittimistö aloittivat sulkutulen ampumisen määritettyihin maaleihin. Siitä huolimatta ryhmän verran vihollisia pääsi jopa esteiden tasalle asti. Taaempana oli noin komppanian verran vihollista tukiosastona. Myös oma vastatykistötoiminta oli aloitettu majuri Sandströmin johdolla. Vastatykistötoimintaan osallistui myös IV armeijakunnan yhteisryhmä 2. divisioonan alueelta. Tykistön ja kranaatinheittimistön ampumat sulut sekä jalkaväkiaseiden tuli pysäyttivät hyökkäyksen klo 09.30 mennessä lopullisesti. Vihollinen vetäytyi. Vihollinen yritti ryhmittyä useita kertoja taisteluhaudoissaan uudelleen, mutta tykistön ja kranaatinheittimistön tuli iski taisteluhautoihin estäen hyökkäyksen alkamisen.

Oman tulenjohdon onnistumisesta on olemassa kahdenlaista tietoa. Sen on kerrottu olleen mahdotonta vihollisen tulivalmistelun nostaman sakean pöly- ja savupilven takia, mutta sulkumaaleihin oli tulitettu silti – sokkona. Rykmentin kranaatinheitinkomppanian sotapäiväkirjan mukaan sulkuja ja torjuntoja ammuttiin runsaasti. Oma tykistö oli aloittanut tulitoiminnan jo venäläisten epäsuoran tulen alettua. Kohteina olivat vastatykistösuunnitelman maalit. Raskas Patteristo 17:n, Raskas Patteristo 25:n, Järeä Patteristo 4:n ja Kenttätykistörykmentti 9:n II patteriston tulittamiin 16 vihollispatteriin ei saatu paljoakaan vaikutusta, koska nämäkin tulitehtävät oli toteutettava ilman tulenjohtoa olemattoman näkyväisyyden vuoksi. 10. divisioonan tykistö ampui kesäkuun 9. päivänä 8 000 laukausta.

Kello 8.30 aikaan ilmaantui taas noin 100 vihollisen lentokonetta pommittamaan Valkeasaaren etulinjaa. II pataljoonan lohkolla pommitus kohdistui etulinjaan, tukilinjaan ja toimitusjoukkueen alueelle. Ilmapommituksille oli Valkeasaaressa määritetty kaksi noin kilometri leveätä ja kaksi kilometriä pitkää maalia. Näistä pommitettiin 9. kesäkuuta vain toista, maalia numero 12, mutta pommituksen epätarkkuuden vuoksi lentopommeja pudotettiin laajalle alueelle, joka alkoi venäläisten omista asemista ja ulottui rykmentin komentopaikan alueelle Öljymäessä. Maali numero 12 sijoittui Valkeasaaren risteysalueelle ja siitä pohjoiseen, peittäen pääosan II pataljoonan taisteluasemista, 5. ja 6. komppanian komentopaikat, pataljoonan komentopaikan, pataljoonan tukilinjan ja rykmentin tukilinjan Kivitien pohjoispuoliset osat. JR 1:n panssarintorjuntatykkien tuliasemista kahdeksan sijaitsi maali numero 12:n alueella. Maalin alueella oli lisäksi viisi tulenjohtopaikkaa.

Kello yhdeksän aikaan näkyi taas liikettä vihollisen puolella, mutta oma tykistö ja kranaatinheittimistö estivät sen liikkeellelähdön. Samaan aikaan taas noin 100 vihollisen pommikonetta pommitti etulinjaa. Hyökkäykset alkoivat klo 09.04 ensin 20 koneen voimin. Useisiin korsuihin tuli lähi- ja täysosumia, joiden jäljiltä miehiä piti kaivaa korsuista esille kovassa vihollistulituksessa. Muun muassa 7. komppanian päällikkö luutnantti Haantio jäi puristuksiin luhistuneeseen korsuunsa. Komppanian III joukkue ryhtyi pelastamaan asetovereitaan räjähdysten ympäröidessä aluetta ja sirpaleiden repiessä kaikkea näkyvää. Omat koneet onnistuivat karkottamaan alkuvaiheessa etulinjaa pommittaneet venäläiskoneet. 7. komppanian päälliköksi määrättiin 5. komppanian III joukkueen johtaja luutnantti Pentti Siukola.

Kello 10 ja 15 välillä Siipi- ja Kaari-tukikohtiin lähetettiin 5. komppanian III joukkue ryhmä kerrallaan miehityksen täydennykseksi. Kello 14 puolet 5. komppanian I joukkueesta lähetettiin Rumpu-tukikohdan vahvistukseksi. Samaan aikaan komppanian IV joukkue siirtyi Nyrkki-tukikohdan taakse kaivamaan auki tukikohdan yhteyshautoja.  Vahvennukset liittyivät pataljoonan omaan reservijärjestelyyn. 6.K sekä 7.K olivat etulinjassa, vahvennettuna 8.K:n konekiväärijoukkueilla ja reservissä pääosillaan olleen 5.K:n joukkueilla.

Kello 11.00–11.30 10.D:n lohkolla oli jälleen satoja pommikoneita pommittamassa ja taas kello 12 jälkeen jopa 240 pommikonetta sekä noin 60 maataistelukonetta ja 50 hävittäjää ilmassa. Tykistön tulitus ja ilmapommitukset jatkuivat taukoamatta. Kello 16 mennessä Valkeasaaren lohkolla oli yksi kokelas ja 11 aliupseeria sekä miestä kaatunut ja neljä upseeria, 36 aliupseeria sekä miestä haavoittunut. Haavoittuneita oli sekä etulinjan yksiköistä että reservin ja huollon ryhmityksestä. Osa haavoittuneista menehtyi myöhemmin joukkosidontapaikalla, sairasautoasemalla, kenttäsairaalassa tai sotasairaalassa. Tulivaikutuksen massiivisuuteen nähden vähäisiksi jääneet tappiot selittyvät sillä, että tulivalmistelujen ja pommitusten aikana henkilöstö pysyi suojautuneena suojapoteroissa ja korsuissa. Rakenteet olivat kärsineet eniten. Tulenjohtopaikka oli tuhoutunut ja omat taisteluhaudat osittain sortuneet. Rykmentti onnistui ampumaan panssarintorjuntakiväärillä yhden Iljushin Il-2:n ja yhden tulenjohtokoneen alas. Ylimääräisiä 20 millimetrin panssarintorjuntakiväärejä oli jaettu rykmentin tykistölle paalujen päihin ilmatorjuntatarkoitusta varten asennettaviksi. Etulinjan panssarintorjuntakiväärit oli sijoitettuina varsinaisiin tuliasemiinsa, eikä niitä vihollisen epäsuora tuli huomioiden varmaankaan ollut järkevää siirtää tilapäisesti avoimeen pystyasemaan. Tykistön ilmoitusten mukaan panssarintorjuntakivääreillä olisi ammuttu peräti kaksi maataistelukonetta alas. Kolmas kone tuhoutui osuttuaan todennäköisesti 7./KTR 9:n ampumaan kranaattiin ja hajottuaan ilmassa.

Kaikki vihollisen tunnusteluhyökkäysyritykset oli onnistuttu torjumaan hieman puolen päivän jälkeen. Tykistökomentajan arvion mukaan torjunta oli ollut pääosin tykistön ja kranaatinheittimistön tiheän sulkutulen ansiota, koska suurin osa jalkaväkiaseista oli ollut epäkunnossa sakean pölyn sekä hiekan vuoksi.

Tunnusteluhyökkäyksen toinen vaihe 9. kesäkuuta – panssarivaunut hyökkäysten tukena

Venäläiset tihensivät tykistönsä ja kranaatinheittimistönsä tulta 9. kesäkuuta kello 16.30–16.45. Kiivainta tulta kesti noin 20–30 min. Sitten vihollisen jalkaväki hyökkäsi noin kahden joukkueen voimin 5–7 panssarivaunun tukemana Valkeasaaren tien molemmin puolin. Kesäkuun 9. päivänä Valkeasaaressa käytetyt panssarivaunut olivat JR 304:n hyökkäyksiä tukevan 220. panssariprikaatin 2. pataljoonan kevyitä T-26-panssarivaunuja. Vaunut etenivät 250–300 m Kivitien eteläpuolella. Vanhentuneet, heikosti panssaroidut ja hitaat T-26:t eivät olleet kovin suuri vastus JR 1:lle. Kuusi vaunua tuhottiin 20 millimetrin panssarintorjuntakivääreillä ja hyökkäys saatiin torjuttua. Alikersantti Sallinen 8.K:sta tuhosi kolme vaunua, alikersantti Virtanen 7.K:sta yhden ja yhden vaunun tuhosi I pataljoona. Myös II pataljoonan kranaatinheitinjoukkue kunnostautui kyseisen hyökkäyksen torjunnassa ampuen lyhyessä ajassa tehokkaasti noin 800 kranaattia.

Hyökkäys oli alkanut klo 16.45 kiivaalla tykistövalmistelulla Kivitien ja Mottorin suunnassa. Kello 17:n jälkeen noin 100 viholliskonetta lensi lohkon yli kohti pohjoista. Hetki sen jälkeen, kello 17.25 vihollinen oli saanut Mottorissa jalansijan tukikohtiin kolmen panssarivaunun tukemana. Koko päivän tulituksen jäljiltä taisteluhaudoista ei ollut jäljellä kuin pommi- ja kranaattikuoppia ja risukkoa. Vitsamattovahvistus muodosti sortumien jälkeen läpipääsemättömän esteen. Puolustajat eivät päässeet oksista irti ja hautautuivat elävältä. Alueen yllä leijaili kellertävä pilvi, joka aiheutti asehäiriöitä ja pakotti vähän väliä puhdistamaan aseita. Yksittäisiä miehiä, lähinnä nuorimpia täydennysmiehiä, alkoi irrota vitjasta ja hiippailla Pastorinjoelle asti. I pataljoonan kokeneimmat sotilaat eivät tätä ymmärtäneet ja kysyivät esimiehiltään jopa ”Saako ampua, jos joku lähtee linjasta?”. Lupaa ei tietenkään annettu ja kysymyskin taisi olla ilmaan heitetty lähinnä lisähiippailuja hillitsemään. Vihollisen painostus jatkui ja lopulta vanhempien veteraanienkaan ote ei enää pitänyt. Pääosa Jalkaväkirykmentti 1:n I pataljoonasta joutui irtautumaan taaksepäin. Venäläiset saivat tämän seurauksena 9. kesäkuuta illalla noin 800 metriä leveän ja kilometrin syvyisen sisäänmurron Pääasemaan Mottorin lohkolla. Majuri Andersson sai lähimpien upseereidensa avustamana pysäytettyä osan irtautuneista ja rajoitettua sisäänmurron hautausmaan tasalle. Suunnilleen samaan aikaan illalla vihollinen pääsi myös Kivitien suunnassa asemiin.  Neuvostotaktiikan mukainen houkutusmurto oli onnistunut. Nyt odotettiin suomalaisten vastatoimenpiteitä.

Sotamies Erkki Penttilä 7. komppaniasta joutui sotavangiksi haavoittuneena muistamansa mukaan jo 9. kesäkuuta. Luutnantti Haantio oli haavoittuneena evakuoitu ja komppaniaa johti alikersantti Loimakoski. Loimakoski kävi sanomassa Penttilälle, että tämän pikakivääri oli komppanian ainoa toimiva tukiase. Joka puolelta kuului taisteluhautoihin hautautuneiden miesten avunhuutoja. Penttilän patruunat olivat loppumassa. Pian Loimakoski palasi Erkkilän luo kuuden miehen kanssa ja sanoi että tässä oli komppanian kaikki eloonjääneet. Pikakivääri jäi penkalle patruunoiden loputtua ja ryhmä aikoi vetäytyä. Samalla vihollinen ilmestyi taisteluhaudan penkalle ja ampui konepistoolilla sekä heitteli käsikranaatteja hautaan. Penttilä haavoittui vaikka yritti kyyristyä poteron pohjalle ja menetti tajuntansa, kun vihollisvaunu ajoi poteron yli ja maaseinämät sortuivat päälle. Vihollistilanteesta päätellen Penttilän vangiksijäänti tapahtui kuitenkin vasta 10. kesäkuuta, jolloin II pataljoonan linja murtui. Penttilä havahtui siihen, että viholliset kaivoivat hänet esiin. Venäläinen aliluutnantti pelasti Penttilän hengen kun eräs sotamies oli jo aikeissa teloittaa jalkaan haavoittuneen konepistoolilla. Penttilä totesi jääneensä ainoana miehenä henkiin ryhmästä, joka oli kokoontunut hänen asemansa tasalle. Penttilä vietiin sotavankien kokoamispaikalla, missä oli jo oman komppanian I ja III joukkueen johtajat sekä 11 muuta miestä vangittuina. Penttilä säilyi hengissä. Hänet vietiin Pietariin saamaan hoitoa ja parannuttuaan vankileirille Volosovon eteläpuolelle.

Pienempi murto syntyi myös Rannikkolohkolla Erillinen Pataljoona 20:n asemiin. Jalkaväkirykmentti 58 lähetti oman reservinsä vastahyökkäykseen Rannikkolohkolla. Jalkaväkirykmentti 1 käytti omaa reserviään I pataljoonan alueella tapahtuneen murron suuntaan. I pataljoonan alueella tehdyn vastahyökkäyksen osasto käsitti pataljoonan kolmen oman komppanian kokoon saadut osat ja reservissä olleet 10. ja 11. komppanian. 10. komppanian sotapäiväkirjan mukaan yksikkö ei ollut vastahyökkäyksessä, vaan tukilinjan miehityksessä. Kaksi komppaniaahan oli pitänyt jättää rykmentin komentajan tahdon mukaisesti Öljymäen runkomiehitykseksi. Vastatoimenpiteet olivat klo 17.50 käynnissä. Kivitien suunnassa asemiin päässyt vihollisen hyökkäys saatiin torjuttua klo 18.10, vihollinen heitettiin takaisin ja neljä panssarivaunua saatiin tuhottua. Venäläisten 220. panssariprikaatin 2. pataljoona kärsi 9. kesäkuuta illalla melkoiset tappiot. Pataljoonan 21 panssarivaunusta menetettiin yhteensä 14, joista tosin vain viisi tuleen ammuttuna ja tuhoutuneena. Viisi vaunua oli saamansa osuman vuoksi käyttökelvottomina ja neljä oli rikkoutunut tai juuttunut maastoesteisiin pääsemättä taisteluun. Oma ilmatorjunta pudotti kolme Il-2:sta ja vaurioitti neljää.

Ylempien johtoportaiden toiminta

10. divisioonan esikunnan tiedustelutoimiston (toimisto II) päällikön kapteeni Olavi Karasjärven mukaan armeijakunnan esikunta oli vielä aamupäivällä 9. kesäkuuta pitänyt tykistötulta ja ilmatoimintaa vain voimakkaana painostuskeinona Suomen taivuttamiseksi rauhaan. Iltapäivällä IV AKE:n ylin johto oli jo alkanut uskoa siihen, että kyse oli suurhyökkäyksen tulivalmistelusta. Asia oli varmistunut alas ammutusta lentokoneesta laskuvarjolla pelastautuneen, vangiksi jääneen lentäjän kuulustelussa. Lennon käskynjaolla piloteille oli ilmoitettu, että yleishyökkäys Suomea vastaan oli alkanut.

Kenraalimajuri Sihvo ei ollut toimeton todettuaan suurhyökkäyksen alkaneen. Kapteeni Karasjärvi oli 10. divisioonan komentajan luona, kun Sihvo soitti IV AKE:aan ja pyysi jostain reservejä käyttöönsä. "Mm. hän todennäköisesti ehdotti, että ellei muuta ole niin I/JR 200. Vastaus oli kielteinen." IV AKE:n operatiivisen osaston päällikkö majuri Hyry kävi Sihvon luona, jolloin Sihvo kertoi pyytäneensä IV AK:n reservejä käyttöönsä, mutta asiaan oli suhtauduttu kielteisesti. Hyry poistui komentajan luota ja soitti IV AK:n esikuntapäällikölle everstiluutnantti Hautalalle ja pyysi vaikka yhtä pataljoonaa jostakin Valkeasaaren lohkolle, koska sillä suunnalla oli odotettavissa pahinta. Apuja ei kuitenkaan luvattu. Sihvon saamat kielteiset vastaukset levisivät eteenpäinkin, kun JR 1:n komentaja pyysi itselleen vahvennuksia myöhään 9. kesäkuuta illalla ja yöllä. Viljasen soittaessa Sihvolle yöllä ja pyytäessä, että IV armeijakunta siirtäisi yhden pataljoonan, mieluummin kaksi, lohkon reserviksi Uuden-Alakylän maastoon, joutui Sihvo kieltäytymään vastaten: ”Armeijakunnan esikuntaa ei voi häiritä yöllä”. Sihvo itse oli pyytänyt yöllä peräti Päämajasta asti lupaa luopua etulinjasta ja siirtyä tukilinjalle. Päämajoitusmestari kenraaliluutnantti Airo oli vastannut kello 23 puhelimessa Sihvolle, että "Marsalkka on mennyt nukkumaan, poteroakaan ei saa luovuttaa."

10. divisioonan esikunnan henkilöstöä oli käsketty operatiiviseen toimistoon 9. kesäkuuta kello 22:ksi käskynjakoon. Käskynjaon aiheeksi oli suunniteltu etulinjan joukkojen vetäminen epäedullisesta ja tulivalmistelun vakavasti vaurioittamasta etulinjaryhmityksestä tukilinjalle. IV armeijakunnan esikunta kielsi kuitenkin suunnitelman toteuttamisen, eikä käskynjakoa pidetty.

Divisioonan komentajalle ei jäänyt Päämajasta saamansa vastauksen jälkeen muuta mahdollisuutta kuin antaa 10. kesäkuuta klo 01.30 käsky, että koko menetetty alue oli puhdistettava vihollisesta. JR 1 aloitti kolmannen vastahyökkäyksensä noin komppanian vahvuisin voimin klo 02.30. Se ei onnistunut, koska vihollinen oli jo pureutunut lujasti valtaamiinsa asemiin, kaivautunut ja vahventanut ryhmitystään. Hyökkäys oli suurien tappioiden vuoksi keskeytettävä. Niitä aiheuttivat erityisesti vihollisen tykistön ja konekiväärien voimakas tulitus.

Voimakas vastaisku vai heikompia yrityksiä?

Rykmentin taistelukertomus kertoo reservipataljoonan ja I pataljoonan voimin tehdystä voimakkaammasta vastaiskusta. On kuitenkin mahdollista, että vastaiskua ei tehty niin voimakkaana, kuin sen ylempi johtoporras olisi halunnut olevan. III pataljoonan veteraanihaastatteluista löydettävät maininnat vastaiskusta ovat lyhyitä ja ylimalkaisia, esimerkiksi ”…kiväärikomppania tuli vastaiskulle ja täydennyksen siel toisiin linjas kiinni…”, ”….tarkoitus oli vallata takaisin murtumakohta…”, ”…ja ku se Anderssoni (I P komentaja) näki meijän porukan (III pataljoonan vastahyökkäysosasto) komentopaikalla se sano eihän hän tommosella kourallisella miehiä mitään tee, menkää pois…” . Myöskään II pataljoonan veteraanin haastattelu ei tuo varmuutta: ”…ja sit väliyönä kolmas meinas mennä sinne lyömää takasi, mut sit sitä tuli”  Yksikään veteraani ei kerro vastaiskusta siten, että olisi itse ollut suuremman joukon mukana ja että kyseessä olisi ollut todellinen vastaisku. Viljo Falck 8. komppaniasta kertoo osallistuneensa Mottorin mutkan oikealla reunalla taisteluhaudan vyöryttämiseen, mutta että se onnistui vain osin . Veteraanit tuntuvat olleen joko pienemmän vyöryttävän partion mukana tai nähneet sellaisen tai kuulleet toisen käden tietona vastaiskun alkaneen tai olleen käynnissä. On mahdollista, että vastaiskuun saapuneet osastot suunnattiin suoraan olemassa olevan ryhmityksen täydennykseksi, eikä suurempia yrityksiä menetetyn Mottorin mutkan takaisinvaltaamiseksi edes tapahtunut. Vastaavanlaisista tapauksista on kerrottu myös talvisodassa ja jatkosodan päätösvaiheessa. Tilanteessa, jolloin ylempää annettu käsky on koettu mahdottomaksi tai järjettömäksi toteuttaa ja aiheuttavan runsaasti turhia tappioita, on saatettu tehdä vain näennäinen yritys, esimerkiksi yhden johtajan ja parin miehen voimin ja tapahtuma on kirjattu sotapäiväkirjaan vastaiskuna tai motin kuromisyrityksenä, joka ”tyrehtyi vihollisen voimakkaan vastustuksen vuoksi”.

Yksiköiden sotapäiväkirjat eivät tuo asiaan selvyyttä. Esimerkiksi 9. komppanian sotapäiväkirja on huolitellulla käsialalla kirjoitettu, virheetön ja kerronnaltaan johdonmukainen muiden jälkikäteen kirjoitettujen sotapäiväkirjojen kanssa. Sen mukaan luutnantti Kivisen joukkue suunnattiin vahvennukseksi Silta-tukikohtaan (sai käskyn klo 20.10, joukkue liikkeellä klo 20.30). Silta oli omien hallussa klo 21.38 saapuneen ilmoituksen mukaan. Yksi ryhmä siirrettiin Sobolewka-lammen tukikohtaan. Ei merkintää vastaiskusta.

10. komppania siirrettiin 9. kesäkuuta klo 18.30 alkaen tukilinjalle. Kaksi panssarinkauhua saatiin vahvennukseksi klo 20.00. Klo 23.05 tuli Viljasen käsky alistaa yksi joukkue I pataljoonan komentajan käyttöön. Tehtävään määrättiin III joukkue kersantti Koholan johdolla. Klo 01.30 tuli Viljasen käsky jäljellä olevan komppanian alistamisesta I pataljoonan komentajalle. Yksikön johdossa piti olla vastaiskuosaston päällikkö. Kersantti Keskisaaren johdossa jäi tukilinjan runkomiehitykseksi 2+10 miehen osasto. Aiemmat heikennykset huomioiden komppanian päällikkö lähtikin ainoastaan yhden, kersantti Saarisen johtaman joukkueen johdossa ilmoittautumaan Anderssonille, ollen perillä klo 02.10. Pekkarinen otti tukilinjan komentoonsa klo 03.20. Komppanian IV joukkue miehitti kello 04.00 linjan I pataljoonan komentopaikan ympäriltä.  Sotapäiväkirja ei sisällä sanaakaan toteutuneesta vastaiskusta.

11. ja 12. komppanian sotapäiväkirjoja ei ole säilynyt. Sama koskee I pataljoonan ja III pataljoonan sotapäiväkirjoja. II pataljoonan sotapäiväkirjaan (jälkikäteen kirjoitettu, koska alkuperäinen oli jouduttu hautaamaan Uudellakirkolla) ei ole kirjattu merkintöjä naapurilohkolla tehdystä voimakkaammasta vastaiskusta. Siten päätelmä, että yöllä 9./10. kesäkuuta olisi tehty yhden tai peräti kahden komppanian voimin vastaisku, perustuu ylemmän johtoportaan antamaan käskyyn sekä jälkikäteen kirjoitettuun rykmentin taistelukertomukseen. On perusteltua syytä epäillä, että yölliset vastatoimet rajoittuivat I pataljoonan jäljellä olevan ryhmityksen vahventamiseen, sivustan suojaamiseen sekä seuraavaksi kuvattavan yksittäisen partion saavuttamaan menestykseen. Mainittakoon, että partion vastaiskun kuvaa myös II pataljoonan sotapäiväkirja. Yön tapahtumista on mainittu vain se, että III pataljoonan joukkue korvasi Siipi-tukikohdan ”pakoputkeen” varmistukseksi 5. komppanian osaston vapauttamiseksi .

Kesäkuun 9. päivänä tehtiin yksittäisiä, osin jopa menestyksekkäitä vastaiskuja, mutta ilman vahvennuksia niitä ei ollut mahdollista viedä loppuun asti. Useissa tilanteissa yksittäisten taistelijoiden tai muutaman miehen ryhmien oma-aloitteisesti tekemillä vastaiskuilla tai asemiin ryhmittymisellä estettiin ja hidastettiin läpimurron kasvua. Samantyyppisiä sankaritekoja ilmeni vielä seuraavanakin aamuna. Vastaiskut onnistuivat osittain, osa menetystä tukikohdasta saatiinkin takaisin. Suuri osa eräästä vastaiskusta oli kersantti Peipon ja alikersantti Virtasen oma-aloitteisen toiminnan ansiota. He päättivät 9. kesäkuuta kello 18 tienoilla kenenkään pakottamatta tai käskemättä aloittaa vyörytyksen Mottorin kohdalla ja taisteluhautaa puhdistettiinkin noin 200 metrin matkalta. Käsikranaatit loppuivat ja vyörytys oli pakko lopettaa. Sen jälkeen 5. komppanian IV joukkueen yksi ryhmä miehitti vapautuneen taisteluhaudan ja loput joukkueesta siirtyi Siipi-tukikohdan pakoputkeen sivustavarmistukseen, mistä palasi yöllä noin klo 02.30 takaisin Nyrkki-tukikohdan reserviksi. Sivustavarmistusta jatkoi joukkue III pataljoonasta. 

Kesäkuun 9. päivän kuluessa tapahtuneet joukkueen–pataljoonan suuruisten osastojen tekemät hyökkäykset olivat alueella jo pitkään olleen 23. armeijan 10. ja 92. divisioonan joukkojen tekemiä. Panssarivaunuja oli ollut vain harvoin hyökkäyksissä mukana. Tällöin niitä oli ollut kolmesta kahdeksaan kappaletta. Ne olivat yleensä olleet jalkaväen tulitukena pisto- ja rynnäkköhautojen takana.  Varsinaista suurhyökkäystä edeltäneen päivän hyökkäilyjen tarkoituksena olikin selvittää suomalaisten puolustusjärjestelyt ja ennakkotuhoamistulituksesta selviytyneet asepesäkkeet sekä tuhota ne vaunukanuunoilla, panssarintorjuntatykeillä ja muilla suorasuuntausaseilla. Tunnusteluhyökkäysten perusteella selvitetyt asepesäkkeet olivat myös kohteina päivän kuluessa jatketulle epäsuoralle tulelle ja ilmapommituksille, puhumattakaan seuraavan aamun tulivalmistelulle. Suurimpana tavoitteena kesäkuun 9. päivän tunnusteluhyökkäyksissä oli kuitenkin selvittää pääaseman heikoin kohta. Aseman sisään painumisia oli tapahtunut muuallakin, mutta ne oli saatu palautettua suomalaisjoukkojen haltuun. Mottorin mutka sen sijaan jäi neuvostojoukkojen miehittämäksi. Puna-armeijan taktiikalle tyypillisesti heikkoa kohtaa oli etsitty vihollisen joukkojen saumasta. Sellainen olikin nyt löydetty läheltä 10. divisioonan ja 2. divisioonan välirajaa. Aikaansaadulla houkutusmurrolla onnistuttiin sitomaan JR 1:n reservit ja samalla 10.D:n ainoa reservi painopistesuunnassa.

Vaikuttaa siltä, että rykmentin tykkikomppanian tykkiryhmistä kaksi etummaisinta olisi saanut käskyn jo illalla tai alkuyöstä 9. kesäkuuta vetäytyä tykiltään kivitien varresta. Toisen ryhmän suojakuoppa ja tykin suojahauta sadekatoksineen olivat olleet tien pohjoispuolella. Tykin lukko otettiin mukaan, siirryttiin Öljymäen huoltopaikkojen luo, otettiin mukaan siellä varastoidut kaksi 47 millimetrin Böhler-kanuunaa ja siirryttiin asemiin Aleksandrovkan tien varteen. Tykkiasemat oli saatu valmisteltua aamuyöllä kello kolmen–neljän aikoihin. Osa miehistöstä oli vuorollaan suojassa jalkaväen korsussa ja osa päivysti suojalevyttömien tykkien luona. Tykinjohtaja alikersantti Aarne Aaltosen lähdettyä yön aikana upseerikoulusta joukkueen varajohtajaksi saapuneen kokelaan kanssa tykille, sen luona huomattiin toinen mies maan sisälle hautautuneeksi niin että vain jalka näkyi. Toinen, sotamies Jalonen makasi vaikeasti haavoittuneena. Toisen jalan luut törröttivät avoimina polven yläpuolella. Aaltonen haki apuakin, mutta aamuyön tuli-iskut olivat jo turruttaneet korsulla olleen joukon ja hän joutui palaamaan yksinään tuliasemaan. Aaltonen yritti kaikin voimin vetämällä saada Jalosen suojaan, mutta voimat ennen pitkää ehtyivät. Alikersantti lähti vielä kerran korsulle maanittelemaan apumiehiä, mutta juuri kun hän kohtasi joukkueen uuden kokelaan, lähelle iski kranaatti joka haavoitti molempia. Kokelas sai sirpaleita kaikkialle vartaloonsa ja Aaltonenkin niin paljon, ettei hänestä enää ollut kenenkään auttajaksi. Aaltonen sai ensiavun vasta taaemmalla korsulla, eikä häntä enää päästetty takaisin tykille Jalosta auttamaan.

Ampumatarviketäydennys ongelmana

Jatkosodan aikaisen käytännön mukaisesti ampumatarvikehuolto kuului yhtymissä tykistökomentajien vastuulle.

JR 1 oli saanut jo useita vuorokausia ennen suurhyökkäystä vähätteleviä vastauksia pyytäessään panssarinkauhuja ja panssarinyrkkejä. Rykmentin tykistökomentaja kohtasi saman tilanteen 8. kesäkuuta tuotuaan divisioonan tykistökomentajalle esille huolensa ammustäydennyksestä. ”Älkää te siitä huolehtiko, se ei kuulu teille. Kyllä se asia pyörii ilman teidän huolenpitoanne.”

III/KTR 9:n kiivaan tulitoiminnan vuoksi varsinkin ½-panoskranaatteja oli kulunut runsaasti. Pelkästään aamulla 9. kesäkuuta oli käytetty 1 019 kranaattia, joista valtaosa ½-panoskranaatteja. Kranaatteja patteristolla oli, mutta suurin osa oli täyspanoskranaatteja. ½-panoskranaatteja patteristo sai puoleen päivään mennessä puoli tuliannosta lisää, mutta enempää ei kuulemma ollut vähään aikaan luvassa.  Ammustäydennys olikin tämän jälkeen käytännössä pysähdyksissä.

Vielä aamuyöllä 9. kesäkuuta, noin kello 02.45. kaksi ajoneuvoa lähetettiin ampumatarvikkeiden täydennyspaikalle odottamaan kranaattitäydennystä. Autot odottivat koko yön saamatta kranaatin kranaattia.

Suurhyökkäyksen kolmas vaihe Valkeasaaressa – läpimurto

Leningradin Rintaman komentaja armeijankenraali Leonid Govorov oli saapunut Merituitun alueelle perustaen operatiivisen johtoryhmän kanssa komentopaikkansa suurhyökkäyksen valitun läpimurtoalueen taakse. Hän halusi kannustaa armeijoiden komentajia johtamaan suoraan omaa hyökkäystään ja seurata mahdollisimman läheltä, miten kenraaliluutnantti N.P. Simonjakin komentama XXX kaartin armeijakunta tekisi 21. armeijan painopistesuunnassa läpimurron.

Puna-armeijan tykistö oli jatkanut kesäkuun 9. ja 10. päivän välisen yön haarukointimaista ammuntaa. Tykistön tuli alkoi aamulla 10. kesäkuuta noin klo 5. "10.6. klo 5.00 aloitti ryssä valtavan ja tykistötulen ja ilmapommituksen asemiimme." Tuli ulottui syvälle takamaastoon tykistön tuliasemiin ja rykmenttien komentopaikoille asti. Kuuden aikaan sadat pommi- ja maataistelukoneet alkoivat täydentää hävitystä. Lennot ulottuivat aina suomalaistykistön tuliasemiin ja 14 kilometrin päässä olleeseen divisioonan esikuntaan asti. Pommi- ja maataistelukoneita tuli jatkuvina aaltoina, koneiden yhteismääräksi on arvioitu 450. Jo edellisenä päivänä aloitetun maalin numero 12 pommittamista Valkeasaaren risteysalueella ja II pataljoonan asemissa jatkettiin. Uutena kohteena otettiin käyttöön maali numero 18. Se sijoittui kivitien pohjoispuolelle peittäen pääosan Tykistöryhmä Tirrosen tuliasemista Suontaan alueella ja rykmentin esikunta- sekä huoltoaluetta Öljymäessä. Öljymäen alueella useita rykmentin huoltotoimiston korsuja tuhoutuu täysosumista. Ilmapommituksen ja ilmapommituksen aikana lähes kaikki II pataljoonan asemat sortuivat. Puhelinyhteydet katkesivat, mutta radioyhteys JR 1:n esikuntaan toimi edelleen.

Rykmentin panssarintorjuntaupseeri majuri Veikko Pekkarinen oli yöllä järjestänyt rykmentin tukilinjalle runkomiehityksen jäljellä olevista panssarintorjunta- ja konekiväärimiehistä. Hän kokosi kivitien molemmille puolille noin 20 miestä suojaamaan tukilinjaa. Aseiksi haalittiin yksi panssarinkauhu ja kaksi konekivääriä. Aamun tykistökeskitys jauhoi osaston olemattomiin.

Klo 06.20 tuli ilmoitus IV AKE:sta että JP 1 on Lintulan maastossa ja alistetaan 10.D:lle. Kymmenen minuuttia tämän jälkeen luutnantti Multanen lähti viemään JP 1:lle käskyä siirtyä mahdollisimman nopeasti Uusi-Alakylän luoteispuoleiseen maastoon, jossa sen tuli valmistautua toimimaan Valkeasaaren tien suuntaan. Luutnantti Multasen mukaan majuri Vetre sai käskyn aamulla seitsemän aikaan.

30. kaartin armeijakunnan joukot aloittivat tulivalmistelun jälkeen kello 07.00 voimakkaan panssari- ja jalkaväkihyökkäyksen Valkeasaaren lohkolla kivitien suunnassa I pataljoonan, mutta erityisesti II pataljoonan asemia vastaan. Hyökkäyksen painopiste oli Kivitien suunnassa. T-34-76 -panssarivaunuista, Klim Vorošhilov KV-1 -panssarivaunuista ja 152 millimetrin rynnäkkötykeistä koostuneet panssariyksiköt alkoivat lähestyä suomalaisasemia. Enää ei oltu tekemisissä kevyiden T-26 -panssarivaunujen varovaisten hyökkäilyjen kanssa, vaan oltiin 30–50 tonnia painavien voimakkaasti panssaroitujen ja tehokkailla tykeillä varustettujen vaunujen läpimurtohyökkäyksen kohteena. Yksi panssarikiila eteni kivitien suunnassa ja vaunuja tuli paikoin jopa kolmessa aallossa. Jokaisen hyökkäysvaunun seurasi perässä noin kahden ryhmän suuruinen iskuosasto ja "taaempana laumoittain ryssiä". Vaunut etenivät 50–70 metrin välein. Etulinjan panssarintorjunta-aseet eivät enää olleet toimintakunnossa. Vaunut tuhosivat pesäkkeet ilman suurempia vaikeuksia. Vihollisen todettiin olevan "huomattavasti humalassa". Vihollisen tykistökeskityksen aikana tukikohtien miehitys oli suuresti harventunut ja paksu hiekkapöly teki tähystyksen mahdottomaksi sekä konetuliaseet toimintakyvyttömäksi. Tätä ennen ei pölyn ole kerrottu vaikeuttaneen tähystystä. Hyökkäyksen aikana II pataljoonan viimeiset reservit, 5. komppanian IV joukkue sekä jääkärijoukkue miehittivät välilinjan pataljoonan komentopaikan ja Nyrkki-tukikohdan välillä. Vastarinnasta huolimatta vihollinen pääsi tunkeutumaan Honka-, Kärsä- ja Kaari-tukikohtiin. Hyökkäys eteni parissa kymmenessä minuutissa II pataljoonan oikean sivustan ja keskustan tukikohtiin heittäen suomalaiset irti asemistaan tai saartaen heidät. Saarretuista pesäkkeistä syntyi raivokkaita lähitaisteluita. Pataljoonan osat joutuivat aloittamaan vetäytymisen pataljoonan välilinjalle. Myös Lehti-tukikohta irtautui, koska sen oikea sivusta jäi avoimeksi. Muut II pataljoonan paikoilleen jääneet tukikohdat irtautuivat kello 07.30–07.35 tienoilla. Vihollisen hyökkäys jatkui kohti Pastorinjoen tukilinjaa. 

Hyökkäys tapahtui käytännössä siten, että vihollisen vaunut pääsivät etenemään varsin pitkälle tulivalmistelun nostattaman likaisenkeltaisen pölypilven ja hyökkääjän oman savutuksen suojassa. Jokaista vaunua seurasi kaksiryhmäinen suojamiehistö ja näiden takana tuli suuret lautat jalkaväkeä. Vaunut tuhosivat jokaisen vielä vastarintaa tehneen asepesäkkeen ja taistelijan. Jalkaväki ampui koko ajan ilmaan valoraketteja osoittaakseen etulinjan paikan. Maan tasalla ammutut valoraketit osoittivat puolestaan vaunuille tuhottavat kohteet. Hyökkäysrintamaan jätettiin raskaammille suorasuuntausalueille aukkoja tulitehtävien suorittamista varten ja aukkojen reunat merkittiin punaisilla lipuilla. Jokainen tuhottu suomalainen asepesäke merkittiin myös punaisella lipulla.

Edellisenä päivänä katkenneita puhelinlinjoja oli rakennettu uudelleen yöllä, mutta ne katkesivat uudelleen 10. päivän aamun tuli-iskussa. II pataljoonan komentaja antoi aamulla kello 7 taistelulähetille käskyn selvittää tilanne 7. komppanian lohkolla. Sotamies Onni Kivistö selviytyi matkasta Pastorinjoen tasalla olevalta II pataljoonan komentopaikalta heti Kivitien pohjoispuolella olevaan 7. komppanian komentokorsuun. Kun Kivistö ja päällikkö olivat lähtemässä korsusta kohti asemia, työntyivät punapanssarit suojamiehistöineen jo komentokorsun ohitse. Onni Kivistö onnistui soluttautumaan vihollisen jalkaväen ja panssareiden seassa takaisin omalle puolelle, mutta loukkaantui panssarivaunun tykin kranaatin räjähdyksen sinkoamasta kivestä. 

Vihollinen oli edelleen kello 07.30 Mottorin etummaisissa haudoissa. Klo 07.55 tuli JR 1:stä ilmoitus 10.DE:aan, että vihollinen on päässyt sisäänmurtoon myös Valkeasaaren tien pohjoispuolella. Apua olisi lähetettävä mahdollisimman pian. II pataljoonan osien ryhmitys välilinjallakaan ei kestänyt, koska panssarintorjunta-aseet olivat tuhoutuneet tai hautautuneet aamun tykistökeskityksissä ja ilmapommituksissa. Ne oli jo kertaalleen edellisen illan ja yön aikana kaivettu esiin, mutta tähän ei enää 10. kesäkuuta aamulla ollut mahdollisuutta. Välilinjalta vetäydyttiin pääosin kivitien, huoltotien ja sähkölinjan suunnissa. Vetäytyminen ei ollut helppoa, koska tykistö, ilmavoimat ja jalkaväkiaseiden tulitus aiheutti huomattavia tappioita vetäytyjille. Osa vihollisista oli edennyt kivitien ja huoltotien suunnassa vetäytyjien irtautumisreitin varrelle.

Vihollinen etenee vasemmalla ja oikealla

Myös vasen reuna oli hyökkäyksen kohteena. Neuvostoliittolaiset etenivät Rouhialan sähkövoimalinjan suuntaisesti. II pataljoonan vasemman siiven tukikohdat irtautuivat kello 07.35 etelämpänä tapahtuneen sisäänmurron vaikutuksesta. II pataljoonan komentaja everstiluutnantti Heikkinen ilmoitti noin kello 8 rykmentin esikuntaan, ettei pataljoonan puolustus enää kestä ja että hän siirtyy rykmentin tukilinjalle. Osa irtautuneista pysähtyi pataljoonien ja rykmentin tukilinjalla, mutta murtoa ei enää kyetty näilläkään tasoilla estämään. Pataljoona vetäytyi hajallaan pääosin Suontaan ja sähkövoimalinjan kautta Mainilaan ja Mustapohjaan viiden kilometrin päähän.

Hyökkääjän panssarit etenivät vastustamattomasti Suontaan tykkipatterille asti ja tuhosivat sen. Myös I pataljoonan puolustus alkoi horjua. Taisteluhaudat sortuivat, yhteydet katkesivat, suuri osa johtajista kaatui – ei ollut ihme, että edellisen päivän ja yön taisteluista uupuneet miehet lähtivät osin vetäytymään taaksepäin. Majuri Andersson siirsi kello 7:n jälkeen komentopaikkansa Pastorinjoen tasalle ja alkoi järjestellä puolustusta. Uusi hyökkäys alkoi kello 07.40 rynnäkkökoneiden ja panssarivaunujen tukemana. Reservin vastahyökkäystä ei kuulunut ja puolustajat alkoivat vetäytyä kivitietä ja peltoja pitkin taaksepäin. I pataljoonan oikea siipi pysyi asemissaan vielä kello 8–9:ään asti, mutta tukilinjastakin luovuttiin kello 9:n tienoilla. Viimeiset miehet vetäytyivät takana oleville soille ja Rajajoen tasalle.

Korpraali Veikko Kujala 5. komppaniasta oli yksikkönsä mukana siirtynyt etulinjan vahvennukseksi yöllä. Hän meni tarkoituksella kivitien varteen, koska sen läheisyydessä oli II P:n ja I P:n sauma, ja oli kuullut I P:n alueella Mottorissa olleesta sisäänmurrosta. Kivitien reunassa hän oli 10. kesäkuuta kello kolmeen asti yöllä. Lähetti saapui aamulla kello seitsemän jälkeen ja ilmoitti että joka omin avuin pääsee, saa perääntyä. Jäi epäselväksi, oliko kyse komppanian, pataljoonan vai peräti rykmentin lähettämästä viestistä. Kujala vetäytyi Pastorinjoen tukilinjalle, missä tapasi pataljoonan komentaja Heikkisen. Komentaja käski järjestää puolustuksen sille tasalle. Kujala vastasi että ensin pitää saada aseet toimimaan. Heikkinen hyväksyi tämän ja sanoi, että menkää niin riittävän taakse, että aseet varmuudella saadaan toimimaan. Heikkisen seuraavat sanat hätkähdyttivät: ”Minun täytyy jäädä minä en jaksa enää.” Komentajan paineet olivat saamassa yliotteen miehestä. Kujala pyysi paikalla ollutta alikersantti ottamaan lepikossa pyrkineen hevosen kiinni. Heikkinen autettiin hevosen selkään, vaikka tämä vastusteli ja kyseli että ”Mitä te nyt?”. Kujala tokaisi, että minä käsken nyt ja jos tämän jälkeen tapaamme, niin sitten saat komentaa sinä. Heikkinen saatiin vihollisvyöryn edestä turvaan ja hän pystyi jatkamaan pataljoonan komentajan jo samana iltana.

32. tykkikomppanian III joukkue oli ollut asemissa Aleksandrovkan–Öljymäen tien varressa. Tykit olivat jääneet asemiinsa vaurioituneena sisäänmurron tapahduttua. 13. komppania, eli rykmentin kranaatinheitinkomppania joutui irtautumaan vihollisen syöksyttyä yllättäen tuliasemiin. Sotapäiväkirja toteaa lakonisesti "Irtaantuminen ryssän rynnätessä asemiin. Kaikki heittimet ja kalusto tuhoutui."

Majuri Hyry soitti klo 08.00 Sihvon käskystä Jääkäripataljoona 1:n komentajalle majuri Vetrelle ja käski tämän edetä pataljoonansa kanssa mahdollisimman nopeasti Uusi-Alakylän aukeitten länsireunaan ja asettua siihen puolustukseen päätien kummallekin puolelle, koska tilanne oli mahdollisesti sellainen, että vihollinen oli päässyt läpi Valkeasaaren tien suunnassa. Jääkäripataljoona 1 alistettiin samalla JR 1:lle, jonka komentajaan Vetre sai käskyn ottaa yhteyden.

Kello 08.10 alkoi esikuntakomppanian alueelle saapua II pataljoonan miehiä ilmoittaen vihollisen päässeen läpi ja olevan kintereillä. Komppaniassa syntyi pakokauhu ja liike kivitietä kohti Mainilaa alkoi. Vihollisen maataistelukoneet ja hävittäjät tulittivat kiivaasti tiellä peräytyviä II pataljoonan ja esikuntakomppanian miehiä. Kaikki eivät lähteneet heti. Osa esikuntakomppanian miehistä muodosti majoitusalueen vastapäätä olevalle töyräälle viivytystaisteluryhmän. He eivät voineet kuitenkaan pitkään suojata vetäytymistä. Tietä pitkin lähestyi muun muassa vihollisen hyökkäysvaunuja. 

Tuolloin oli jo selvää, että sisäänmurto oli muuttumassa läpimurroksi. Muut yhteydet olivat poikki, paitsi häirinnän vuoksi varsin heikko radioyhteys. Ainoa kuva, mikä taisteluista saatiin, oli peräisin upseeriläheteiltä, jotka joutuivat tekemään retkiä moottoripyörillä ja autoilla niitä vaurioittavan tykistötulen seassa.

Hatsalanmäki oli menetetty klo 08.20 ja vihollinen jatkoi hyökkäystään Hatsalanmäen ja rautatien välissä. Samaan aikaan Valkeasaaren tien pohjoispuolella kahdessa tukikohdassa oli sisäänmurto. Klo 08.30 Valkeasaaren tien ja sähkölinjan suunnassa liikkui panssarivaunuja, päällään konepistoolein aseistautuneet suojamiehistöt. Viimeiset etulinjasta irtautuvat miehet yrittivät puhelinkaapeliojia ryömien välttää maataistelukoneiden ja tietä pitkin etenevien panssarivaunujen huomion. Kivitien pohjoispuolella oli valtava lentopommin kuoppa, jonka reunalla olevan puun oksantyngissä noin kolmen metrin korkeudella roikkui kuolaimistaan ja huusi tuskissaan. Pommikuopan pohjalle oli sinkoutunut tai pudonnut noin 20 sotilasta, jotka makasivat liikkumattomina eri asennoissa. Tilanne oli kaoottinen. Klo 08.45 JR 58:n komentaja ilmoitti, että rautatien pohjoispuoliset asemat näyttävät olevan vihollisen hallussa ja tilanne epäselvä. Divisioonan komentaja käski Pion.P 26:n suluttamistehtävistä irti olevat osat valmistautua taistelemaan jalkaväkenä.

Oeschin mukaan vihollisen panssarivaunut olisivat olleet kello 08.30 rykmentin tukilinjan edessä ja että tukilinjalta olisi irtauduttu noin kello 9.  Mikäli tämä tieto pitää paikkansa, JR 1:n ryhmitys oli kello 08.30 tienoilla sellainen, että I pataljoonan tukilinjalla kivitien eteläpuolisen välikanjonin tasalla ja rykmentin tukilinjalla Pastorinjoella oli joukkoja. II pataljoonan alueella tien pohjoispuolella tapahtuneen läpimurron vuoksi pohjoinen suunta oli auki ja vihollinen oli edennyt Suontaan tykistöasemat tuhoten esikuntakomppanian sekä kranaatinheitinkomppanian ryhmitysalueelle ja lähestyi rykmentin komentopaikkaa. Edellytyksiä edes hetken pysäyttävään puolustukseen pataljoonien tai rykmentin tukilinjalla ei enää ollut. Etulinjaan saarretuiksi jääneiden yksittäisten pesäkkeiden lisäksi tukilinjalle ryhmittyneet joukot olisivat jääneet saarroksiin, elleivät olisi irtautuneet.

Öljymäki menetetään

21. armeijan joukot jatkoivat liikettä Pastorinjoelta kohti Öljymäkeä. Etummaisina etenivät panssarivaunut sekä rynnäkkötykit. Maataistelukoneet rynnäköivät jatkuvasti havaittuja maaleja vastaan. Rykmentin komentaja käski Öljymäellä olleessa komentopaikassaan majuri Tammiston haalia miehiä ja pysäyttää vihollisen eteneminen. Vihollisen kärki kuitenkin lähestyi jo Öljymäkeä, joten osasto ei voinut tehdä muuta kuin suojata irtautuvien rykmenttiläisten viimeisiä metrejä. Tammisto onnistui kokoamaan pari joukkuetta III pataljoonasta, rykmentin esikuntakomppanian osia, tykkimiehiä ja pioneereja sekä edessä velloneesta tulimyrskystä selvinneiden yksikköjen rippeitä. Öljymäen suunnalla taisteltiin kello 09.10. Tammiston osasto sai 15 minuutin kuluttua ilmoituksen, että vihollinen on vallannut JR 1:n komentopaikan ja Öljymäen. Hyökkääjän tykistötuli pakotti osaston vetäytymään Öljymäen länsipuoliselle Saunamäelle. Siellä oli asemissa oma tykkipatteri, joka onnistui suorasuuntauksella pakottamaan Öljymäen pohjoisrinteelle edenneet venäläiset taaksepäin. Majuri Tammisto oli kaatunut tai joutunut vangiksi, Öljymäki menetettiin ja rykmentin komentopaikkakin oli siirtynyt taakse. Rykmentin komentaja määräsi majuri Virtakosken kivitien viivytysosaston johtajaksi. Osasto kärsi tappioita koko ajan ja pureutui vain 50-miehiseksi kutistuneena Uuden-Alakylän eteläpuolisen divisioonan tukilinjan suuntaan. Siellä kyettiin puolustautumaan kuitenkin vain puolen tunnin ajan, kunnes hyökkääjän tykistötuli ja panssarivyöry pakotti sen irtautumaan.

Klo 09.30 kapteeni Haavisto soitti JR 1:stä 10.DE:aan ja kertoi että "Ryssä on päässyt läpi Valkeasaaren tien suunnassa ja taisteluja käydään jo Öljymäessä. Tie mustana vetäytyviä." Läpimurto on selvä.

Yksi reservinä olleen III pataljoonan 12. komppanian joukkueista oli yöllä 9./10. kesäkuuta suojassa korsussa Valkeahovin vieressä, mukanaan konekiväärikomppanian päällikkö luutnantti Lumikuru. Koska käskyä vastaiskusta tai etulinjan vahventamisesta ei alkanut kuulua, käski Lumikuru aamuyöllä kello 3–4 tienoilla joukkueenjohtajana toimineen kersantti Hietamiehen selvittämään mahdollisuuksia ryhmittää konekiväärijoukkue Öljymäen itäpuoliselle rinteelle. Koska ampuma-ala ja maasto eivät olleet edulliset, päädyttiin ryhmittämään joukkue noin 250 metriä Valkeahovista länteen olevalle kumpareelle, jolla tasalla oli juoksuhautaa sekä 76 millimetrisen kanuunapatterin tuliasemat. Ampuma-alaa riitti aina Valkeahovin notkoon saakka. Käskyä vastaiskuun ei edelleenkään kuulunut. Aamun koitettua alkoi edestä irtautuvien lisäksi näkyä jo vihollisen partioita ja alettiin pelätä saarrostusuhkaa. Lumikuru käski Hietamiehen ja Tilvis-nimisen miehen 100 metriä taaemmas pidättelemään päälle käyvää vihollista. Joukkueen varajohtajana toiminut alikersantti lähti viemään joukkuetta vieläkin kauemmas. Hietamies ja Tilvis ampuivat konepistoolilla ja kiväärillä kertatulella noin 100 metrin etäisyydeltä noin 20 vihollista lyhyen ajan sisällä. He hämmästelivät, mikseivät viholliset edes suojaudu, vaikka huomaavat ympäriltään miehiä kaatuvan. Rykmentin adjutantti luutnantti Erkkilä pysähtyi samalle tasalle ja osasi kertoa hyökkääjien olevan humalassa. Hetken päästä miehet irtautuivat ja tapasivat 300 metrin päässä luutnantti Lumikurun. Lumikuru antoi uuden tehtävän: Hietamies ja alikersantti Kauppinen jäävät tälle tasalla suojaamaan muiden irtautumista. Näin tehtiin. Taistelujen äänet ja panssarivaunujen telojen äänet olivat siirtyneet jo tasan sivuitse ja kuuluivat jo pitkällä lännessä, selän takana. Enää ei tietä pitkin tullut irtautuvia suomalaisia, eikä edes hyökkääviä venäläisiä. Hietamies ja Kauppinen päättivät irtautua, mutta matkalla Kauppinen haavoittui reiteen Kronstadtin linnoitustykistön ampuman kranaatin sirpaleesta. Matkanteko muuttui hitaammaksi, mutta vetäytyminen onnistui jotenkuten. Parivaljakko kohtasi jälleen Lumikurun sekä tämän taistelulähetin. Kauppisen evakuointi onnistui nyt paremmin. Hietamies on jälkeenpäin kuullut, että hänen joukkueensa oli viimeinen Valkeasaaresta irtautunut järjestäytynyt joukkue.

Vihollisen panssarikärki eteni kohti Uutta-Alakylää ja Mainilaa. Syvyyteen jatkamisen lisäksi 21. armeijan joukkoja levittäytyi Valkeasaaren murtoaukosta vasemmalle ja oikealle pyrkien laajentamaan murtoaukkoa. 21. armeija oli perustanut kaksi liikkuvaa panssariryhmää, joita käytettiin läpimurron aiheuttaman menestyksen edelleen kehittämiseen. 2. liikkuvaa panssariryhmää käytettiin aikanaan Rannikkolohkon–Terijoen suunnassa. 1. liikkuva panssariryhmä suunnattiin Valkeasaaressa aikaansaadusta aukosta läpi. Tähän panssariryhmään kuuluneet 152. panssariprikaati sekä 26. erillinen kaartin panssarirykmentti jatkoivat etenemistä lounaaseen ja länteen. Tämä pakotti 10. divisioonan JR 58:n ja Osasto H:n irtautumaan ja johti läpimurtoon myös rantatien suunnassa. Osa vaunuyksiköistä oli suunnattu heti läpimurron jälkeen myös pohjoiseen kohti Kaljalaa. Pohjoisessa 2. divisioonan Erillinen Pataljoona 12:n joukot ja osa muistakin yksiköistä oli ryhmitettävä uudelleen taaksepäin taivuttaen.

Klo 09.45 luutnantti Multanen lähetettiin Rajajoen sillalle pysäyttämään vetäytyvä ja käskemään vanhin upseeri järjestämään puolustusta Rajajoen linjalle. Multanen yhytti majuri Vetren joka kertoi JP 1:n yhden komppanian olevan asemissa Rajajoella tien molemmin puolin ja yhden joukkueen olevan matkalla kohti Uusi-Alakylää. Samalla hetkellä tien täydeltä tuli joukkoja yli Rajajoen Valkeasaaren suunnasta ja vihollisen lentokoneet sekä tykistö tulittivat vetäytyviä.

Miestappioiden lisäksi JR 1:n lohkolla asemissa ollut tykistö kärsi pahat kalustomenetykset. III/KTR 9:n, Järeä Patterista 4:n ja Raskas Patteristo 25:n tykit jäivät vetohevosten ja traktorien puuttuessa hyökkääjän saaliiksi. Rintamajoukkojen traktorien ja hevosten käyttö selustan töissä oli tapahtunut ilman että patteristoilla olisi ollut mahdollisuutta siihen vaikuttaa. Vetokaluston käytön selustatöissä oli hyväksynyt ylipäällikkö Päämajan komento-osaston esittelystä. Määräykset JR 1:n tykistön autojen, traktoreiden, hevosajoneuvojen ja ajomiehien siirtämisestä VKT-aseman linnoitustöihin Kannaksen toiseen päähän saapuivat IV armeijakunnan esikunnasta ja niiden täyttämistä valvoi ankarasti palautetta antava 10. divisioonan tykistöpäällikkö.

Pakokauhua vai ei?

Monet silminnäkijät ovat muistelleet irtautumisen olleen pakokauhunomaista vetäytymistä. Härkönen kohtasi tietä pitkin ja tien sivuilla vetäytyviä hajanaisia miesryhmiä. Vain irtonaisia hevosia juoksi taaksepäin. Irtautuneet sotilaat olivat pääosin rauhallisia, toki väsyneitä, mutta ilman pakokauhua. Monet vetäytyvistä kyselivät kohtaamiltaan upseereilta, että missä se seuraava linja on? Härkösen päätelmien mukaan edessä ollut joukko oli vain lyöty hajalle ja sillä hetkellä heiltä puuttui johto.  Vaikuttaakin siltä, että vetäytyminen olisi ollut voimakkaalla johtamisella ja eteen viedyillä uusilla panssarintorjunta-aseilla ainakin tilapäisesti keskeytettävissä – ainakin siksi aikaa että vastahyökkäykseen suunnatun Jääkäripataljoona 1:n voima olisi alkanut vaikuttaa kivitien suunnassa. Sillä ei suurhyökkäystä olisi pysäytetty, mutta ainakin olisi voitettu aikaa armeijakunnan esikunnan johtamille voimakkaammille toimenpiteille. Yhden pataljoonan vastahyökkäyksen arvoa olisi kasvattanut, jos lohkolle olisi voimallisesti valmisteltu ohjesäännön mukaisia panssarintorjuntakuoppia, minne kätkettyjä tuhoojapartioita, lähitorjuntavälineitä, panssarinkauhuja ja -nyrkkejä olisi käytetty vihollisvaunujen häiritsemiseen sivustaiskuin. Jos vihollisen selustassa olisi ollut vielä uhka ja edestä olisi ajoissa saatu pataljoonan isku vaikuttamaan, olisi 30.Ka.AK:n hyökkäyssuunnitelman toteutumiseen voitu vaikuttaa.

JP 1 oli samaan aikaan kärjellään Mainilassa. Härkösen mukaan pataljoona vaikutti hyväkuntoiselta ja pirteältä. Vihollisen kärki kohtasi JP 1:n Mainilan tasalla noin kello 11. Yhden pataljoonan voima ei kuitenkaan riittänyt pysäyttämään panssarivaunujen tukemaa voimakasta etujoukkoa, ja JP 1 joutui myöhemmin väistymään Jäppilän kohdalla Rajajoen yli.

Härkönen jatkoi vielä matkaa Uuden Alakylän suuntaan. Erään aukean reunassa ajoneuvosta huomattiin joukko toisiaan tukevia vetäytyviä haavoittuneita. Joukon vanhimpana ollut panssarintorjuntaluutnantti osasi kertoa, että vihollisen kärki seurasi aivan perässä ja suositteli auton pikaista kääntämistä tulosuuntaansa. Härkönen otti autonsa täyteen haavoittuneita ja ajoi kohti divisioonan esikuntaa. Kauhimäessä oltiin kello 11.00, josta haavoittuneet vietiin Jalkalan kylässä olleeseen kenttäsairaalaan.

Rykmentin komentajan komentopaikka irtautuu

Rykmentin komentaja everstiluutnantti Viljanen siirtyi Itsekin Uuteen-Alakylään divisioonan tukilinjalle. Linja oli kuitenkin vain keskentekoinen, parin kilometrin levyinen ja puolustukselle epäedullisessa avonaisessa maastossa ja vielä taaksepäin kohoavassa rinteessä. Venäläiset olivat murskanneet edessäpäin paljon parempiakin linjoja. Rykmentin komentaja kertoo:

”Minä siirryin Uuteen-Alakylään niin kutsutulle Pajarin komentopaikalle. Sieltä näkyi koko tilanne: hitaasti mutta varmasti vetäytyi meikäläinen jalkaväki joka puolella; venäläiset ampuivat valoraketteja.

Minun täytyi tehdä päätös. Itselläni ei ollut reservejä kuin kourallinen: yksi ryhmä. Mistään muualta ei ollut tullut mitään eikä kukaan esimies ollut kääntynyt meidän puoleemme, vaikka me olimme lähettäneet kolme upseerilähettiä pyytämään, että ylhäällä pidettäisiin meihin yhteyttä.

Minun oli yksin ratkaistava, mitä minä teen.

Oli aivan toivotonta yrittää saada venäläisiä pysäyttämään Uuden-Alakylän aukeilla oleviin asemiin, joiden takana oli lähes kilometrin pituinen nouseva avoin rinne. Jos niihin asemiin olisi käsketty miehet, sieltä ei olisi kukaan tullut elävänä pois.

Minä päätin, että nyt on niin suuresta mittakaavasta kyse, ettei muutama kilometri sinne tai tänne merkitse enää mitään.

Oli tehtävä kokonainen päätös. Se oli: vetäytyminen seuraavan vesistölinjan taakse. Se oli Rajajoki.

Nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen olen monta kertaa ajatellut, mitä tekisin, jos joutuisin samaan tilanteeseen.

Tekisin täsmälleen samoin.

Siinä ei muuta mahdollisuutta ollut olemassa."

Ehkä raskain osa oli niillä lukuisilla varsinkin sotilailla, jotka joutuivat jäämään poteroihinsa neuvostoliittolaisten saartamana. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin jäädä asemiinsa sekä pesäkkeisiinsä ja taistella katkeraan loppuun saakka. Patruunat ammuttiin loppuun ja sen jälkeen jatkettiin puukoilla tai millä tahansa käteen sattuvalla.  Tällöin kohtasi loppunsa paria poikkeusta lukuun ottamatta se erikoiskoulutettu ja kokenut joukko, joka Lempaalassa oli kunnostautunut monissa iskuosastohyökkäyksissä. Jalkaväkirykmentti 1:n taistelusta Valkeasaaressa soisikin kerrottavan – ei minään irtautumistaisteluna tai pakona – vaan taisteluna, jossa moni mies taisteli saappaat jalassa katkeraan loppuunsa asti.

Valkeasaaren tappiot

Rykmentti menetti Valkeasaaressa, lähteistä riippuen, 400–800 miestä kaatuneina. Kahdeksan komppanianpäällikköä menetettiin joko kaatuneena tai haavoittuneena. Yksi pataljoonan komentaja oli kadonnut, toinen vuosi räjähdyspaineen vuoksi verta korvistaan sekä nenästään ja kolmas komentajista johti itsensä niin näännyksiin, että hänet jouduttiin nostamaan rattaille ja viemään pois. Venäläisten tykistö oli tuhonnut useita tukikohtia ja pesäkkeitä miehistöineen 100 prosenttisesti. Kun rykmentti saatiin 10. kesäkuuta koottua, siitä puuttui peräti 60 prosenttia. Seuraavana päivänä henkilöstöä saatiin koottua lisää ja lopullisiksi menetyksiksi jäi siinä 872 miestä. Tässä joukossa olivat myös haavoittuneet, kadonneet ja pitemmälle irtautuneet. I pataljoonalle on rykmentin taistelukertomuksessa merkitty 9.–10. kesäkuuta kaatuneiksi 3 + 8 + 24 miehen tappiot, haavoittuneina 4 + 20 + 69 ja kadonneina 1 + 16 + 102 miehen tappiot. II pataljoona kärsi samana aikana kaatuneina 1 + 10 + 27 miehen tappiot, haavoittuneina 5 + 14 + 83 ja kadonneina 7 + 29 + 193 miehen tappiot. III pataljoonassa vastaavat luvut ovat 1 + 2 + 20 kaatuneina, 6 + 8 + 43 haavoittuneina ja 1 + 5 + 61 kadonneina. Kaatuneissa on huomioitu vain aivan varmat tapaukset ja haavoittuneissa vain ne, jotka onnistuttiin evakuoimaan. Jo tästä tiedosta voidaan päätellä, että kaatuneiden todellinen määrä on suurempi. Koko rykmentin tappiot olivat: kaatuneita 6 + 25 + 77 = 108, haavoittuneita 18 + 45 + 208 = 271 ja kadonneita 11 + 55 + 380 = 446. IV AK:n Henkilötäydennyskeskus 1 Viipurissa oli arvellut Viipuriin irtautuneiden JR 1:n miesten määräksi vähintään 500, mikä vaikuttaa selvästi yläkanttiin arvioidulta, varsinkin kun 10. divisioonan osuus karkureiksi luokitelluista kadonneista jää kannaksen divisioonista toisiksi vähäisimmäksi. JR 1:n tappioilmoituksissa 15. kesäkuuta mennessä ei karkureita ollut ilmoitettu yhtään miestä. Näin hyvä tilanne ei kuitenkaan ollut, mutta kuitenkin jollain lailla suuntaa antava. Kokonaistappiot Valkeasaaressa olivat siis 35 + 125 + 665, eli yhteensä 825 miestä. Jo vuoden 1944 tietojen perusteella JR 1:n lohkon murtumisen syiden arvioimisessa olisi voitu huomioida rykmentin kärsimien tappioiden vaikutus. Vaikka kadonneet otettaisiin kokonaisluvusta kokonaan pois on tappioiden määrä (108 kaatunutta + 271 haavoittunutta = 379) musertava. Kun tähän lukemaan lisätään kadonneista vihollisen vangiksi joutuneet ja tulijyrän alle kaatuneet, ylittävät tappiot 20 prosentin rajan. Kadonneiden pääosa lienee jäänyt Valkeasaareen. ”Mut ei mitää perääntymiskäskyä tult. Kuka sitä jäi varttumaan, se on siel tänäi päivän”. 

Jatkosodan jälkeen täydentyneiden tietojen perusteella kootun Sodassa menehtyneiden tiedoston sisältämien tietojen perusteella JR 1 menetti 9.–10. kesäkuuta tapahtumien seurauksena kaatuneina, kuolleina ja kuolleina sekä sotavankeudessa menehtyneinä peräti 382 miestä. Rykmentin taistelukertomuksen (SPK 8696) mukaan jäi kaikkien riviin palanneiden jäljiltä 446 kadonnutta. Samassa lähteessä kerrotaan kuitenkin vain 108 kaatuneesta, mutta jo tuolloin osattiin arvella, että määrä oli oikeasti suurempi. Sodassa menehtyneiden tiedoston 382 kuollutta ja kaatunutta ei sekään liene koko totuus. Vuoden 1944 tiedon perusteella kaatuneiden ja kadonneiden yhteenlaskettu määrä oli 554 miestä Kun siitä vähennetään 382 miestä, jää selvitettäväksi 151 miehen kohtalo. Osa kadonneista jäi vaikeasti haavoittuneena vangiksi ja tuli teloitetuksi vammansa vuoksi. Sotavankeudesta palanneiden silminnäkijäkertomukset ovat vahvistaneet useita vastaavia tapauksia. Lievästi haavoittuneet, jotka pystyivät kävelemään, saatettiin ottaa vangiksi. Sotavankeudesta palautetut tiedetään, mutta monet JR 1:nkin sotavangeiksi jääneistä kohtasivat matkansa pään Neuvostoliiton sotavankileirien epäinhimillisissä olosuhteissa.  Joitain tiedossa olevia ihmiskohtaloita on kerrottu seuraavassa alaluvussa.

Jalkaväkirykmentti 1:n kärsimien kokonaistappioiden tarkka selvittäminen edellyttäisi oman yksityiskohtaisen tutkimuksensa tekemistä, jossa jokaisen kadonneen tilanne tutkittaisiin kunnolla. Edellä esitetty laskelma on puutteellinen. Myös Sodassa menehtyneiden tiedostoon saattaa sisältyä virheitä tai se voi olla puutteellinen. On kuitenkin hyvä, että alun perin 554 kaatuneen ja kadonneen määrään on saatu siinä määrin selvyyttä, että 382 kohtaloa tunnetaan edes jonkinlaisella varmuudella. Jäljelle jääneistä 151 kadonneesta osa on palautunut joukkoonsa rykmentin taistelukertomuksen laatimisen jälkeen, mutta suurin osa lienee valitettavasti kohdannut sankarikuoleman tavalla tai toisella Valkeasaaressa.

Valkeasaaressa vangiksi jääneiden kohtaloita

Jalkaväkirykmentti 1:n sotavankien kohtalot ovat karuja. Tämän alaluvun sisältö perustuu Sotavankeudessa kuolleiden matrikkelissa  kerrottuihin tietoihin, jotka ovat koonnos useasta lähteestä saaduista tiedonjyväsistä. Tiedot Valkeasaaressa vangiksi jääneistä JR 1:n sotilaista eivät ole täydellisiä ja niihin sisältyy varmaankin virheitä.

Korpraali Toivo Salomaa 1.K:sta jäi 10. kesäkuuta haavoittuneena vangiksi, mutta hänestä ei tehty sotavankileireillä ainuttakaan havaintoa. 9. kesäkuuta vangiksi jäänyt sotamies Kauko Luotonen 1.K:sta oli sotavankisairaala 3810:ssa Borovitshin kaupungissa Novgorodin alueella, mutta kuoli elokuun lopussa 1944 vatsakoleraan. Sotamies Jaakko Jääskeläinen 1.K:sta jäi vangiksi 10. kesäkuuta ja menehtyi vankina ollessaan omaan tykistökeskitykseen.

Väinö Varpenius, Osmo Halonen, Kalle Häyrynen, Erkki Tellqvist sekä Jaakko Syrjäkangas 2. komppaniasta kuuluivat kuuden miehen joukkoon, joka joutui korsussaan Aleksandrovkassa 9. kesäkuuta yllätetyiksi, mottiin ja sotavangeiksi. Korpraali Väinö Varpenius kuoli 29. syyskuuta 1944 sotavankileiri numero 158:ssa Tsherepovetsin kaupungissa Vologdan alueella sairastettuaan kurkkumätää kolme viikkoa.  Sotamies Aarne Ahonen samasta komppaniasta jäi vangiksi 10. kesäkuuta, oli Sevastopolin leirillä ja todennäköisesti menehtyi leirillä. Sotamies Väinö Ojanen 2.K:sta kuoli 27. marraskuuta 1944 sotavankisairaala 1825:ssa Tsherepovetsissa. Samalla kertaa vangiksi jäänyt Reino Rouvali palautui vankienvaihdossa sodan jälkeen. Sotamies Väinö Okko 2.K:sta esiintyi NL:n radiossa vielä 9. elokuuta 1944, muttei palautunut Suomeen. Sotamies Lauri Piililä 2.K:sta joutui haavoittuneena vangiksi, mutta häntä ei edes vankeudessa enää tavattu. Korpraali Paavo Överst 2.K:sta sairastui vähän ennen oman vankieränsä palauttamista ja joutui sairaalaan. Hän ei palautunut Suomeen.

Alikersantti Veikko Tyrväinen 3.K:sta esiintyi radiossa heinäkuussa 1944, muttei palautunut Suomeen. Sotamies Erkki Enckell 4.K:sta jäi sotavangiksi 10. kesäkuuta, mutta hänestäkään ei tarkempia havaintoja saatu.

10. kesäkuuta vangiksi jäänyt sotamies Arvo Hakkarainen 6.K:sta esiintyi JR 9:n sotilaille osoitetuissa lentolehtisessä 11. heinäkuuta 1944. Hakkarainen oli lentolehtisen mukaan sotavankeudessa Venäjällä. Samana päivänä vangiksi jäänyt alikersantti Vilho Hiltunen samasta komppaniasta esiintyi Leningradin radiossa 27. kesäkuuta 1944. Sotamies Ilmari Länkelin 6.K:sta oli ollut hoidettavana sairaalassa Venäjällä ja hengissä vielä 7. elokuuta 1944. Myös luutnantti Matti Hämäläinen 6.K:sta oli venäläisten ilmoituksen mukaan vankina. Kukaan heistä ei koskaan päässyt palaamaan Suomeen. Sotamies Toivo Kemppinen 6.K:sta kuoli vatsatautiin 30. marraskuuta 1944 sotavankileiri 158:ssa Tsherepovetsissa. Sotamies Rainer Wendelin 6.K:sta oli havaittu sotavankien tukkityömaalla Leningradin lähellä, mutta mies ei palautunut Suomeen.

Alikersantti Toivo Salminen II pataljoonan kranaatinheitinjoukkueesta jäi 10. kesäkuuta vangiksi, muttei palautunut Suomeen.

Sotamies Arvi Kurvinen 7.K:sta kuoli 2. maaliskuuta 1945 vatsakoleraan Hatsinan evakuointisairaala 1011:ssa Leningradin alueella.

Sotamies Mikko Kilkki 8.K:sta kuului neljän miehen ryhmään, joka 10. kesäkuuta yritti irtautua, mutta jäi mottiin. Kilkki haavoittui jalkaan ja ryhmään kuulunut Lauri Honkanen jäi auttamaan häntä. Venäläiset ampuivat pidättäessään haavoittuneen Kilkin. Armas Rae, Tauno Hokkanen, Veikko Vistbacka, Heikki Hämäläinen, Erkki Räihä ja Toivo Kainulainen jäivät 10. kesäkuuta 1944 mottiin. He pitivät korsussa puoliaan noin neljän tunnin ajan. Korsun syttyessä palamaan oli pakko poistua korsusta ja antautua. Samaan porukkaan joutunut 6.K:n alikersantti Martti Tastula oli haavoittunut selkään ja päähän. Heti antautumisen jälkeen venäläiset ampuivat Tastulan. Rae kuoli evakuointisairaala 1011:ssa Hatsinan kaupungissa Leningradin alueella 14. tammikuuta 1945 keuhkotuberkuloosiin. Armas Rae kärsi vankeuden aikana keuhkotuberkuloosin ohella ruutikaasusyöpymästä keuhkoissa ja arsenikkimyrkytyksestä. Sotamies Kalevi Pankka 8.K:sta joutui vangiksi, muttei palautunut Suomeen. Sotamies Matti Tasanko 8.K:sta oli jäänyt vankeja palautettaessa vammojensa takia erääseen neuvostoliittolaiseen sairaalaan hoidettavaksi, eikä enää palautunut Suomeen.

Sotamies Antti Piipari 9.K:sta oli haavoittunut molempiin jalkoihin ja joutunut vihollisen vangiksi. Piiparia ei vankeudessa nähty. Sotamies Osmo Luoma 10.K:sta oli Tsherepovetsin leirillä vielä vuonna 1945, muttei palautunut Suomeen.  Alikersantti Pauli Tuovinen 10.K:sta kuoli kurkkumätään sotavankileiri 158:lla Tsherepovetsissa.

Sotavankeudessa tavatun korpraali Armi Savonlahden yksikkö on jäänyt epäselväksi, mutta JR 1:n 10. kesäkuuta vangituksi mieheksi hän oli sairaalassa Neuvostoliitossa esittäytynyt. Hän oli sairastunut metsätyömaalla, eikä palautunut Suomeen

Sotamies Toivo Rautio 10. tykkikomppaniasta jäi vangiksi Valkeasaaren kivitiellä. Rautio oli vielä joulukuussa 1944 Borovitshin vankileirillä, muttei palautunut Suomeen. Saman komppanian alikersantti Matti Uusitalon ääntä kuultiin vielä myöhemmin kesällä neuvostoradiosta, mutta miestä ei enää sen jälkeen nähty.

Valkeasaaressa 10. kesäkuuta vangiksi jäänyt korpraali Armas Kuitunen 3./PionP 26:sta kuoli lokakuun lopulla–marraskuun alussa 1944 vatsakoleraan Tsherepovetsin leirin sairaalassa.

JR 1:tä tukeneen 3./Kev.Psto 24:n korpraali Heimo Peltonen jäi 10. kesäkuuta Valkeasaaren Kaljalassa mottiin ja yhtä aikaa monen muun tykkimiehen kanssa vangiksi.  Rantala Yrjö: puna-armeijalaiset ampuivat ollessaan kuljettamassa häntä venäläisten puolelle; Ranto Aaro: Peltonen oli haavoittunut kranaatin sirpaleista molempiin jalkoihin. Venäläisten kuljetettua jonkun matkaa pidätettyjä, oli eräs upseeri siepannut Peltosen käden pois tukena käyttämänsä toisen suomalaisvangin olkapäältä, nykäissyt Peltosen sivuun sekä ampunut tämän ilman mitään erikoisempaa syytä. Peltonen teki kunniaa ammuttaessa. Teuvo Pajula, Yrjö Rantala ja Aaro Ranta selvisivät vankeudesta ja pystyivät kertomaan Peltosen kohtalosta.

Valkeasaaressa kaatuneiden osalta tiedot ovat ymmärrettävistä syistä hajanaisia. Kaatuneiden määrä oli niin suuri ja tiedot vajaita, että tässä yhteydessä ei ole mahdollista mainita kuin vain muutamia kohtaloita, jotka varmasti toistuivat samankaltaisina monien kaatumisten yhteydessä. I pataljoonan osalta 1. komppanian sotamies Mikko Korhonen joutui mottiin jo 9. kesäkuuta ja kaatui samana päivänä motista ulos murtautuessaan. Saman komppanian sotamies Lauri Kälviäinen kaatui kranaatista Aleksandrovkassa ja jäi kentälle.

Seuraavana päivänä sotamies Elias Kiviniemi 1.K:sta kaatui Aleksandrovkassa motista ulos murtautuessaan. Sotamies Risto Merikanto 2.K:sta kaatui 10. kesäkuuta kranaattikeskityksessä Nevatukikohdassa. Hänet ehdittiin hautaamaan Aleksandrovkaan. Tukikohta Nevassa olleet neljä miestä eivät saaneet perääntymiskäskyä. Merikanto oli lähtenyt taaksepäin joutuen heti vihollisen epäsuoran tulen keskitykseen, jossa oli haavoittunut lievästi. Korpraali Bruno Mustonen lähti sitomaan häntä, mutta seuraavassa keskityksessä saivat molemmat surmansa.

Majuri Tammiston kohtalo oli pitkään epäselvä. Hänen oletettiin joko kaatuneen tai joutuneen vangiksi. Sodan jälkeen muisteli JR 1:ssä palvellut Arvo Okko Mainilan aukeilla maantien ojassa näkemänsä kaatuneen suomalaisupseerin. Mies oli majurin arvomerkeissä ja hänen kauluslaattansa olivat jalkaväkiupseerin vihreät laatat. Rykmentin esikunnan majurit olivat jo aikoja sitten irtautuneet tappioitta. Heidän lisäkseen ei muita jalkaväkimajureita kesäkuun 10. päviä välillä Vanha Valkeasaari–Mainilan aukeat tiedetä olleen, kuin majuri Veikko Tammisto. Hänen kohtaloaan voidaankin pitää selvitettynä  

Tuhoutuneet ja kadonneet asiakirjat sekä sotapäiväkirjat

Valkeasaareen kohdistuneen suurhyökkäyksen voima ei tuhonnut pelkästään Jalkaväkirykmentti 1:n henkilöstöä ja kalustoa, vaan myös myöhemmän historiantutkimuksen kannalta korvaamatonta arkistomateriaalia. Ylemmätkään johtoportaat eivät olleet tässä suhteessa turvassa. Kunkin tuhoutuneen arkiston kohtalon kuvaus ei kerro vain lähteistön kohtalosta, vaan ympärillä vyöryneiden tapahtumien voimasta ja poikkeuksellisuudesta.

Jalkaväkirykmentti 1:n ja ylemmän johtoportaan välisestä yhteydenpidosta eniten kertovat asiakirjat sekä sotapäiväkirjat kesäkuun ensimmäisen kymmenen vuorokauden osalta osalta ovat suurilta osin tuhoutuneet. 10. divisioonan esikunnan operatiivisen osaston parakki ja sen mukana kaikki asiakirjat jouduttiin polttamaan 10. kesäkuuta klo 16.50 Kaukijärvellä. Hieman tätä ennen oli saatu tieto, että Jäppilän tienhaara oli vihollisen hallussa ja tie Kaukijärvi–Jäppilä oli avoimena. Vihollisen kerrottiin etenevän Haapalan kylästä pohjoiseen ja siellä olleen Pioneeripataljoona 26:n vetäytyvän epäjärjestyksessä Kaukijärven ohi Lintulan suuntaan. Sitten tuli vielä viesti "Ryssiä Puhtulan puomilla". Vaihtoehtoa arkiston tuhoamiselle ei näytä jääneen. Majuri Hyryn oli annettava käsky esikunnan parakkien välittömästä polttamisesta ja alueelta irtautumisesta. Ensin sytytettiin operatiivisen toimiston sekä viestiosaston parakit, sitten pioneeritoimisto ja kaikki loput rakennukset. Tällöin menetettiin muun muassa 10. divisioonan esikunnan arkisto sekä esikuntaan kootut rykmenttien ja niiden pataljoonien sotapäiväkirjat. Myös pioneeritoimiston arkisto lähes kokonaisuudessaan ja henkilökohtaiset tavarat jouduttiin polttamaan parakin mukana, yhdellä käytössä olleella henkilöautolla luutnantti Kiviranta ja sotilasvirkailija Peso onnistuivat pelastamaan tärkeimmät kartat ja muuta kriittisintä aineistoa.

JR 1:n koko esikunnan arkisto ajalta 1.1.1943–10.6.1944 jäi Valkeasaaressa toimistokorsuun, jossa ainakin osan arvelleen tuhoutuneen vihollisen heitettyä korsuun kasapanoksen. JR 1:n esikuntakomppanian arkisto samalta ajalta jäi komppanian toimistotaloon. 1. komppanian arkisto tuhoutui kokonaisuudessaan. 2. komppanian arkisto tuhoutui pataljoonan esikunnan arkiston mukana korsun saatua täysosuman 10. kesäkuuta 1944. 3. komppanian koko arkisto tuhoutui toimistoajoneuvon saatua lentopommin täysosuman Joutselässä 10. kesäkuuta. 4. komppanian koko arkisto samalta ajanjaksolta tuhoutui pataljoonan arkiston mukana korsun saatua 10. kesäkuuta täysosuman.

7. komppanian sekä salainen että julkinen arkisto jäivät Valkeasaaressa ajoneuvoon kuormattuna vihollisen haltuun. Vihollisen läpimurto oli niin nopea, ettei arkistoa ehditty tuhoamaan. Ajoneuvo oli koko ajan vihollisen hyökkäysvaunun tulituksen alaisena. Komppanian päällikkö poltti 8. komppanian salaisen arkiston 10. kesäkuuta aamulla. Julkinen arkisto jäi toimistokorsuun, joka sytytettiin irtautuessa palamaan ja sen arveltiin tuhoutuneen kokonaan. 10. komppanian koko arkisto tuhoutui ilmapommituksessa Summassa 15. kesäkuuta. Sotapäiväkirja on säilynyt. 11. komppanian koko arkisto, mukaan lukien sotapäiväkirja jouduttiin polttamaan Säiniöllä 17. kesäkuuta. Kansliatarvikeajoneuvon hevonen oli kuollut ilmapommituksessa ja arkisto olisi muutoin joutunut vihollisen haltuun. 12. komppanian arkisto tuhoutui Valkeasaaressa 10. kesäkuuta, mukaan lukien sotapäiväkirja. 13. komppanian arkisto poltettiin Valkeasaaressa, jottei se olisi joutunut vihollisen käsiin. I pataljoonan kranaatinheitinjoukkueen arkisto oli "jäänyt toimistokorsuun". II P:n kranaatinheitinjoukkueen salaisen ja julkisen aineiston kohtalosta kerrotaan enemmän. Ne jäivät tuhoamattomina Valkeasaareen vihollisen nopean läpimurron vuoksi. Sotilaskantakortit ja -passit oli kersantti Alanen ehtinyt siepata mukaansa. Ne luovutettiin pataljoonan arkiston yhteydessä 13. kesäkuuta 1944 E/JR 1:lle.

I pataljoonan esikunnan toimisto sai 10. kesäkuuta täysosuman, jolloin esikunnan koko arkisto tuhoutui. II pataljoonan koko arkisto pelastui Valkeasaaresta, mutta se jouduttiin 13. kesäkuuta tuhoamaan Uudellakirkolla kuljetusvälineiden puuttuessa. Sotapäiväkirja haudattiin maahan. III pataljoonan esikunnan arkisto jouduttiin polttamaan Valkeasaaressa 10. kesäkuuta.

Vihollisen käsiin joko koskemattomina tai täysosuman tai tulituksen seurauksena vaurioita kärsineenä joutuneita Jalkaväkirykmentti 1:n joukkojen arkistoja on siis useita. Onkin mahdollista, että venäläisarkistoista saattaisivat löytyä ainakin E/JR 1:n, Esik.K./JR 1:n, 7.K:n, I  ja II pataljoonan kranaatinheitinjoukkueiden arkistot sekä osia myös muista, esimerkiksi korsujen saamista täysosumista tuhoutuneiksi arvelluista arkistoista. Leningradin oblastin arkistosta Viipurista löytynyt JR 1:n arkistoaines ei ole kuitenkaan toistaiseksi sisältänyt sotapäiväkirjoja tai niiden otteita, vaan ainoastaan toissijaista julkisen arkiston materiaalia.

Suurimman haasteen Valkeasaaren vaihetta koskien muodostaa I pataljoonan osuuden selvittäminen. Majuri Anderssonin pataljoonaa koskeva lähteistö on kaikista vähäisin.

Valkeasaaren läpimurron arviointia

Stalinin neljännestä strategisesta iskusta on tunnistettavissa lukuisia piirteitä jatkuvien operaatioiden teoriasta syvän taistelun opiksi kehittyneestä mallista, joka oli ensimmäisen kerran kuvattu neuvosto-ohjesäännössä jo vuonna 1929. 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun taantumavaiheen jälkeen mallin toimivuus sai todistettua kokemuspohjaa saksalaisrintaman taisteluista ja niinpä Jalkaväkirykmentti 1 sai sen kaiken voiman tuntea 9. kesäkuuta 1944 alkaen.

Puna-armeijan operaatio toteutettiin leveällä rintamalla, ei vain painopistesuunnaksi valitulla Karjalan kannaksella. Aunuksen ja Maaselän kannaksilla hyökättiin heikommin voimin ja onnistuttiin sitomaan suomalaisjoukkoja taisteluun, jolloin kaikkia aiemmin vapaita yhtymiä ei enää ollut saatavissa irti Suomen kohtalon kannalta tärkeimpään suuntaan Kannakselle. Puna-armeija onnistui myös älykkäällä harhautusoperaatiolla luomaan kuvan jo aiemmin keväällä, että Louhen ja Kantalahden suunnalla olisi käynnistymässä kelirikkohyökkäys, minkä vuoksi suomalaisyhtymiä pidettiin valmiina sen torjuntaan.

Koko iskun painopistesuuntana oli Karjalan kannas, mutta myös sen sisällä oli valittu painopistealueita, kuten Valkeasaaren–Rajajoen seutu, jonne oli suunnattu erityisen hyvin puolustuksen murtamiseen kykeneviä yhtymiä. Tehokkaan lentotiedustelun ja vanginsieppaustoiminnan avulla oli luotu erinomaiset hyökkäysedellytykset muodostamalla lähes mahdollisimman kattava kuva suomalaisten puolustusjärjestelyistä. Iskuarmeijan yhtymät hyökkäsivät tavanomaista kapeammilla kaistoilla. Operaation alkuvaiheen tunnusteluhyökkäyksissä oli havaittavissa portaittaisuutta. Varsinaisen läpimurron synnyttyä edettiin nopeasti 10. divisioonan taktinen puolustus murtaen noin 10 kilometrin etäisyydelle divisioonan tukilinjan tasalle. Vielä syvemmälle operatiiviseen syvyyteen, kohti 20–35 kilometrin etäisyydellä olevaa VT-asemaa, suunnattiin vereksiä voimia. Panssarijoukoilla oli suuri rooli läpimurron suorittamisessa, mutta erittäin voimakas epäsuora tuli ja ilmapommitukset synnyttivät murtoaukon. Omat joukot oli varattu murtoaukon laajentamiseen ja sen sivustojen suojaamiseen

Operaation tempo oli niin nopea ja voima niin valtava, että JR 1, 10. divisioona, IV armeijakunta sekä Päämaja eivät pystyneet reagoimaan riittävän ajoissa. Vähäisiä reservejä ei ehditty suunnata niin nopeasti, että ne olisivat ehtineet vaikuttaa. JR 1 sitoutui taisteluun jo operaation alkuvaiheessa kokonaisuudessaan ja 10. divisioonakin vain yksittäisiä aselajiyksiköitä lukuun ottamatta, jotka nekin olivat kiinni epätoivoisessa puolustuksessa jo läpimurtopäivän iltaan mennessä. Voimakkailla tykistökeskityksillä, jatkuvalla häirinnällä ja selustaan asti ulotetuilla ilmapommituksilla sekä syvälle etenevillä panssariosastoilla 10. divisioona onnistuttiin lamauttamaan ja lyömään irti pääasemasta. Iskuarmeija ei kuitenkaan onnistunut saarrostamaan ja tuhoamaan divisioonaa.

Mitä Valkeasaaren murtumisesta voitaisiin ottaa opiksi? Tärkein opetus on ehkä se, että mitään joukkoa tai ketään komentajaa yksinään on turha syyllistää sodassa sattuneista epäonnistumisista tai tappioista. Jälkiviisaus on turhaa, koska arvioijalla on käytössään kaikki saatavilla oleva tieto; IV AKE:n, 10. DE:n ja JR 1:nkin johdolla oli päätöksiä tehdessään edessään suurhyökkäyksen takia varsin sekava tilannekuva. Ennen hyökkäystä saadut ristiriitaiset signaalit alensivat Päämajan ja IV armeijakunnan esikunnan kykyä ennakoida tulevia tapahtumia. Vaikka 10.D sekä JR 1 näkivät ja kuulivat suurhyökkäyksen valmistelut edessä, eivät ylemmät johtoportaat uskoneet rintamakomentajia ja heidän esikuntapäälliköitään. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi Valkeasaari olisi todennäköisesti murtunut joka tapauksessa, vaikka kaikki olisivat tietäneet etukäteen, mitä tulee tapahtumaan ja valmistautuneet toukokuusta lähtien eri tavalla suurhyökkäykseen. Valkeasaari olisi murtunut, vaikka lohkolla olisi ollut ryhmittyneenä mikä tahansa kenttäarmeijan yhtymä. Puna-armeijan hyökkäyksen ylivoima oli niin musertava, tulijyrä niin murskaava ja panssarivoima niin lukuisa. Valkeasaaresta löytyy kuitenkin monia piirteitä, jotka yhdistettynä varmastikin edesauttoivat asemien murtumista.

Ensin on otettava esille johtaminen. Komentajan on johdettava edestä, tämä periaatehan toistuu monissa talvi- ja jatkosodan johtamiskokemuksista kertovissa teoksissa. Tätä pääosin noudattivatkin etulinjan päälliköt, osa pataljoonan komentajista ja tietyllä tavalla myös rykmentin komentaja. Myös divisioonan komentaja esikuntapäällikköineen oli tietoinen ainakin yhtymänsä asemien tilasta. Armeijakunnan esikunnalla ja etenkin sen komentajalla olisi pitänyt olla aktiivisuutta ja rohkeutta olla kiinnostunut vastikään rintamavastuuseen siirretyn yhtymän tilanteesta ja erityisesti kiinnostusta edes vastata etulinjan komentajien esityksiin. Suurhyökkäyksen alettua on kuitenkin IV armeijakunnan johdon lisäksi kritisoitava myös 10. divisioonan johtoa. Miksi se ei pitänyt yhteyttä JR 1:een? Rykmentin komentaja piti aktiivisesti yhteyttä yllä, mutta se jäi yksisuuntaiseksi. On kuitenkin osoitettava ymmärrystä myös divisioonan komentajan hankalaan asemaan alaistensa tiukkenevien vaatimusten ja esimiehensä huolettoman johtamisotteen välissä.

Toinen mieleen nouseva osa-alue on tilanteenarviointiin liittyvä maaston ja omien mahdollisuuksien arviointi. 10. divisioona oli tehnyt tilanteesta oikeat johtopäätökset. Maasto oli liian tasaista ja suurelta osin alavaa hiekkakangasta tai panssarivaunuja kannattavaa kosteata maastoa. Epäsuoralla tulella sekä ilmapommituksilla oli mahdollista jauhaa asemat maan tasalla ja panssarivaunuilla oli erinomaiset operointimahdollisuudet, koska maaston estearvo oli vähäinen. Kestolinnoitteiden rakentaminen ei ollut mahdollista vihollisen tähystys- ja suora-ammuntamahdollisuuksien vuoksi. Vahvempi asema olisi siis rakennettava hieman taaemmas. Tähän ei saatu lupaa. Tilanteenarvioinnissa oli myös kehittämistä divisioonan tukilinjan paikan valinnassa. Avoin maasto ja takana kilometrin verran nouseva rinne eivät tunnu parhaalta mahdolliselta asemavalinnalta. Ällistyttävää on, että vaikka edellä mainitut heikkoudet tunnettiin myös Päämajassa, ei ylipäällikön reservejä suunnattu lähemmäs pääasemaa tai pääasemaa nimetty etuasemaksi. JR 1 ryhmitettiin vain kolme viikkoa ennen suurhyökkäystä koko vahvuudellaan eteen – aivan kuin sen osaksi olisi kuulunut tulla uhratuksi tulimyrskyn silmässä.

Näitä johtopäätöksiä merkittävämmäksi on nostettava komentajan ja esikuntapäällikön roolit. Komentaja luonnollisesti vastaa päätöksistään ja oman harkintakykynsä mukaisesti arvioi alaistensa antamat esitykset ja suositukset. Jalkaväkirykmentti 1:n komentaja everstiluutnantti Tauno Viljaselle ei ollut jäänyt epäselvyyttä siitä, mitä tuleman piti. Hän piti alaisensa ja esimiehensä selvillä omasta mielipiteestään ja kehotti heitä toimimaan sen mukaisesti. 10. divisioonan esikuntapäällikkö everstiluutnantti Erkki Kukkonen yritti toistuvasti, mutta tuloksetta vakuuttaa komentajansa kenraalimajuri Sihvo suurhyökkäyksestä kertovista hälyttävistä viitteistä. Everstiluutnantti Hautala, IV armeijakunnan esikuntapäällikkö, ei myöskään pystynyt kääntämään komentajansa kenraaliluutnantti Laatikaisen päätä. Komentajat vakuuttelivat ikääntyneelle ja huolestumiseen taipuvaiselle ylipäällikölle, että linja kyllä pitää huonoimmassakin tilanteessa riittävän pitkään. Myöskään Päämajassa ei ylipäällikkö Mannerheim huomioinut kaikilta osin ja riittävän ajoissa operatiivisen johdon, lähinnä eversti Valo Nihtilän suosituksia. Vaikuttaakin siltä, että kyky tehdä oikeita johtopäätöksiä riittävän ajoissa ei vallinnut riittävän voimakkaana Valkeasaaren läpimurtotaisteluun liittyneissä komentajissa divisioonatasolta aina Päämajaan asti. Vastaavasti samoissa esikunnissa toimineet kyvykkäät esikuntapäälliköt ja operatiivisen johdon ylimmät upseerit tunsivat voimattomuutensa jääräpäisten ja huolettomien esimiestensä edessä.

Vastaisku ja vastahyökkäys eivät koskaan tule liian aikaisin. Niiden toteuttaminen on toki vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, jos vihollinen tulittaa ja pommittaa tauotta asemien lisäksi niiden väli- ja taka-alueita. Vastaisku tuntuu käynnistyneen kohtuullisen ajoissa, mutta pataljoonan vastahyökkäyksestä ei voida puhua. Sotapäiväkirjan merkintöjen perusteella sitä johti osittain irtautuneen I pataljoonan komentaja käyttäen omien yksikköjensä osia sekä tueksi saapuneita 10. ja 11. komppanioita. Hyökkäys kohdistettiin I pataljoonan menetettyihin asemiin. Olivatko vastaiskussa mukana todella molemmat komppaniat vai vain kaksi joukkuetta, kuten eräät veteraanit ovat muistelleet. Käytössä olevat lähteet eivät myöskään kerro sitä, missä 8. ja 9. komppaniaa käytettiin. Mitä ne tekivät? Olivatko ne asemissa Öljymäellä, kuten 7. kesäkuuta annettu käsky edellytti? Olisiko niitä, ja koko reservipataljoonaa, tullut käyttää keskitetyn iskun tekemiseen 9. kesäkuuta I pataljoonan ja 10. kesäkuuta II pataljoonan alueelle? Jalkaväkirykmentti 1:n taistelun tutkimukselle jää vielä monia kysymyksiä vastattavaksi.

Entä rykmentin komentajan päätös jättää divisioonan tukilinja ja jatkaa suoraan Rajajoelle? Mitä jos tukilinja olisikin miehitetty ja JP 1 suunnattu vastahyökkäykseen esimerkiksi pohjoisen kautta Saunamäen ja Öljymäen välistä tavoitteena kivitie? Nythän se suunnattiin päätien suunnassa suoraan kohti pääasemaa ja läpimurron tehnyttä 30. kaartin armeijakuntaa vastaan. Peitteisen maaston kautta linjatun huoltotien rakentaminen oli vasta aloitettu. Edellytyksiä JP 1:n sivutaiskulle ei todellisuudessa ollut. Ja vaikka se olisikin ehtinyt sivustaiskuun, olisiko yksi suomalainen jääkäripataljoona onnistunut, kun tien suunnassa eteni kokonainen 63. kaartin divisioona ja heti tien eteläpuolella vielä 45. kaartin divisioona, joita tuki yli sata tykkiä rintamakilometriä kohti? Olisiko vastahyökkäyksen epäsuoran tulen tuki onnistuttu järjestämään, vaikka Sturmovikit moukaroivat tykistön tuliasemia ja pääosa lankayhteyksistä oli poikki? Jos hyökkäys olisikin onnistunut, niin mitä sitten? 3. divisioona oli edelleenkin päivämarssin päässä ja Ratsuväkiprikaati Terijoella kiinni Suomenlahden rintaman puolustuksessa – lisäksi ne eivät edes olleet IV AK:n käytössä. Laatikainen sai 10. kesäkuuta aamulla luvan käyttää yhtä 3.D:n rykmenteistä ja yhtä patteristoa, lisäksi IV AK:n reserviksi annettiin yksi erillinen pataljoona. Ei voi kuin päätyä toteamukseen, että komentajien on aina varattava itselleen voimakas reservi ja kun se on sidottu, ryhdyttävä heti toimenpiteisiin uuden reservin muodostamiseksi tai irrottamiseksi, ellei reservin käytöllä onnistuttu vapauttamaan uutta reserviä. Jos joukoista ei kerta kaikkiaan saada muodostettua reserviä, tulee ylempää johtoporrasta painostaa riittävän ajoissa ja jatkuvasti, että saataisiin lisäjoukkoja. Mitkään tilapäiset ratkaisut, esimerkiksi se että jokaisen rykmentin rintamavastuusta irti olevat pataljoonat muodostavat sekä rykmentin että divisioonan reservit, eivät ole kestäviä. Kun suurhyökkäys alkoi, olisivat kaikki tahot tarvinneet oman reservinsä vastahyökkäyksiin – niin rykmentit kuin divisioonatkin.

Mieleen nousee myös kysymys, miksi divisioona ei ollut itse miehittänyt tukilinjaansa Uusi-Alakylässä? Eikö ollutkaan selvää, että "nyt se on alkanut"? Divisioona tiesi pääaseman ohuuden, Mottorin sisäänmurron tapahtuneen, eikä silti reagoinut – painopistesuunnan ryhmityksen syvyyttä ei lisätty. Divisioonalla ei ollut kyllä itselläänkään reserviä tukilinjallaan käytettäväksi, mutta esimerkiksi divisioonan esikunta-, tuki- ja huoltoyksiköiden ryhmittämisellä olisi voitu saada edes pieni ajanvoitto ylemmän johtoportaan toimenpiteille, saatu koottua irtautuvia JR 1:n taistelijoita tukilinjan vahvennukseksi ja ennen kaikkea pysytty selvillä todellisesta tilanteesta. Odotettiinko IV armeijakunnan tai Päämajan reagoimista, koska näiden johtoportaiden vastatoimiinhan koko Kannaksen puolustussuunnitelma nojautui? Jääkäripataljoona 1:n saaminen käyttöön mahdollisti pataljoonan suuruisen joukon suuntaamisen tukilinjalle, mutta liian myöhään. Edellytyksiä linjan pitämiselle ei enää ollut.

Valkeasaaressa ei osattu tai kyetty noudattamaan joulukuussa 1942 rykmentille lähetetyn saksalaismuistion neuvomaa tapaa erottaa panssarivoima sitä suojaavasta jalkaväestä. Siten hyökkäyksen voima säilyi, liike jatkui, eikä mikään osa sitoutunut taisteluun sitkeästi asemissaan pysyneen puolustajan kanssa. IV armeijakunta eikä varsinkaan 10. divisioona pystynyt suuntaamaan ”hälytysyksikköä” taisteluun vihollisen panssarikärjen kanssa. Sellaista hälytysyksikköä, joka olisi ollut riittävän vahva ja tarpeeksi lähellä pääasemaa, ei tosin ollut.

Everstiluutnantti Martti Terän tutkimuksen mukaan JR 1:n puolustuksen murtuminen ei ole selitettävissä sen kärsimillä tappioilla. Ne olivat korkeat, mutteivät murskaavat. Todellinen syy oli Terän mukaan mittasuhteiltaan yllättävänä koetun, räjähtävien ammusten käyttöön perustuvan tuli-iskun shokkivaikutus. Neljän kilometrin murtokohdassa tuli jokaista rintamakilometriä kohti olla 110 tykkiä, jotka 45 minuutin tulivalmistelussa ampuivat 60 000 kranaattia. On esitetty, että putkimäärä olisi voinut olla jopa 300–400 kappaletta kilometriä kohti. Rykmentin komentaja Tauno Viljanen päätyi sodan jälkeen omissa tutkimuksissaan johtopäätökseen, että Valkeasaaressa oli kyse Neuvostoliiton joukkojen toiseksi kovimmasta toisessa maailmansodassa toimeenpanemasta tykistökeskityksestä.

Osan Valkeasaaressa yllätyksenä tapahtuneista asioista ei itse asiassa pitänyt olla yllätys. Esimerkiksi moniputkiraketinheittimet eivät olleet JR 1:lle uusi tuttavuus. Ennen rintamavastuun vaihtoa Lempaalassa toukokuussa 1943 ”rakettitykit” olivat ampuneet keskityksiään muun muassa Lappalaisenmäelle.  Raskaiden aseiden jumiutumisalttius tykistökeskityksessä ilmaan lentävän lentävän hiekan ja mullan vaikutuksesta oli myös tiedossa. I pataljoonan komentajan johdolla pidettiin jo 9. syyskuuta 1941 kokous, jossa luutnantti Mikkola III pataljoonasta, luutnantti Purontaka 1.KKK:sta ja vänrikki Hyyryläinen rykmentin esikunnasta käsittelivät sodan aikana saatuja kokemuksia eri aseiden toiminnasta, säilyttämisestä sekä puhdistamisesta.  Näiden molempien osalta käytön massiivisuus kuitenkin ylitti kaikki mahdolliset odotukset. Vaikka 122 millimetrin moniputkiraketinheittimen keskityksiin olisikin tottunut, kun niitä ammuttiin yksi lavallinen, eli 16 rakettia, on aivan eri asia, kun niitä ammutaan patteristoittain ja raketinheitinprikaateittain vajaassa minuutissa, eli tuhansia. Konekiväärien, pikakiväärien, konepistoolien ja piiskatykkien peittäminen, jotta ne eivät tykistökeskityksessä vikaantuisi lentävän maa-aineksen vuoksi, saattoi keskusteluissa olla järkevä ja toteuttamiskelpoinen Lempaalan olosuhteissa, mutta ei Valkeasaaressa. Jos tykistökeskityksissä täysikasvuinen hevonenkin lentää räjähdyspaineen vuoksi korkealle puun oksalle roikkumaan kuolaimistaan, ei mikään peite pysy raskaidenkaan aseiden suojana.

Kaikki Jalkaväkirykmentti 1:n etulinjan raskaat aseet ja suuri osa puolustajista hautautuivat sortuneisiin asemiinsa tulivalmistelujen vuoksi. Heikosti lujitettujen taisteluhautojen puurakenteet murtuivat, rautalangat katkesivat, vitsakimpuista kasatut seinärakenteet taipuivat ja telkesivät suojautuneet puolustajat alleen. Sirpaleisiin sekä räjähdyspaineeseen menehtyneiden ja hiekkaan hautautuneiden taistelijoiden lukumäärä nousi satoihin. Taistelun jatkamismahdollisuuksien kannalta merkittävä määrä konetuliaseista meni epäkuntoon ilmaan nousseen läpitunkemattoman hiekka- ja pölypilven sekä räjähdyksien sinkoaman hiekan vuoksi. Jalkaväkirykmentti 1:n ja muiden etulinjan sotilaiden kesän 1944 poikkeuksellisen rajuissa taisteluissa saamat kokemukset jatkavat elämäänsä tämän päivän sotilasoppaissa. On järkevämpää, ettei enää lujiteta taisteluhautaa, vaan tarvittaessa kaivetaan V-kirjaimen muotoisia matalampia ryömintä- ja taisteluhautakaivantoja. Löytyy myös perusteluja siihen, että tämän päivän sotilaat opettelevat aseen käsittelyä sekä puhdistamista silmät peitettyinä ja epäsuoralta tulelta suojauduttaessa, peittävät aseen piipun kädellään ja suojaavat asetta omalla vartalollaan. Moni nykyäänkin puolustusvoimien koulutuksessa huomioitu taistelutekninen ja pieneltä vaikuttava yksityiskohta on peruja kesän 1944 kohtalonhetkiltä.

Jalkaväkirykmentti 1 teki kaikkensa Valkeasaaressa. Rykmentti teki tehtävänsä niin hyvin kuin mahdottomassa tilanteessa oli yleensäkään mahdollista. Monet sen taistelijoista kaatuivat asemissaan tehtyään loppuun asti vastarintaa. Valkeasaaren taistelun soisi olevan opettavainen esimerkki suomalaisille komentajille edestä johtamisen, alaisen kuulemisen, reservin varaamisen, huolellisen tilanteenarvioinnin, maaston estearvon hyväksikäyttämisen, linnoittamisen sekä riittävän ajoissa ja voimakkain voimin käynnistetyn vastahyökkäyksen merkittävyydestä. Pahimmassa tilanteessa pelkkä suomalainen sisu ja sitkeys eivät enää riitä; taistelu voi olla hävitty jo ennen kuin ensimmäistäkään laukausta on ammuttu.

IV armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen mukaan Sihvo oli järkyttynyt venäläisten suurhyökkäyksestä ja menettänyt johtamisotteensa. Sihvo oli kokenut myös henkilökohtaisen menetyksen hänen oman poikansa kaaduttua. 10. divisioonan esikuntapäällikkö everstiluutnantti Kukkonen, joka toistuvasti oli turhaan yrittänyt kääntää komentajansa pään suurhyökkäyksen uhkan arvioinnin suhteen ja joka lujaluontoisena esikuntapäällikkönä oli ollut suuri tuki komentajalleen, oli haavoittumisen vuoksi poissa. Verrattuna tuttuun ja terävään edeltäjäänsä, ei kukaan seuraaja olisi esikuntapäällikkönä kyennyt olemaan suurhyökkäyksen paineessa läpimurron kohteena olleen divisioonan komentajalle samalla tavalla tukena. Sillä, että Sihvo oli aiemmin henkilöarvioinneissa nähty taktikkona, toimeenpanijana ja kenttäolosuhteita sietävänä hyväksi, päättäväiseksi, rauhalliseksi sekä rohkeaksi ja johtajana esimerkilliseksi, ei ollut enää merkitystä. Laatikainen ei lopulta ollut päätöksentekijänä divisioonan komentajan vaihdoksessa, vaikkakin oli ratkaisevasti aloitteellinen. Kannaksen Joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Oesch päätti vaihtaa Sihvon. Eversti Kai Savonjousi määrättiin 10. divisioonan komentajaksi 17. kesäkuuta ja hän otti divisioonan johtoonsa vielä samana aamuna. On esitetty myös tulkintoja, että jonkin ylemmän komentajan vaihdokselle olisi ollut tavallaan ”tilaus”. Niinpä pääaseman murtumisen henkilöityessä Sihvoon, vaikkakin syyttä, oli hänen vaihtamisensa tapa viestittää, että syypää oli löytynyt.

Vetäytymisvaiheen nopeat tilannevaihtelut osoittivat, että kevättalven johtosuhdemuutos Kannaksen joukkoja koskien ei ollut onnistunut ratkaisu. Päämajasta käsin ei ollut mahdollista muodostaa riittävän tarkkaa tilannekuvaa ja johtaa suoraan Kannaksen armeijakuntia. Asia konkretisoitui jo kesäkuun 9. ja 10. päivän kuluessa, kun IV armeijakunnan esikunnan tilanneilmoitukset olivat toiveikkaan positiivisia.  Satojen kilometrien päässä ei ollut mahdollista tehdä riittävän ajoissa johtopäätöksiä ja käynnistää riittävän ajoissa vastatoimenpiteitä.