Kotiuttaminen
JR 1:n, kuten muidenkin suomalaisrykmenttien kotiuttaminen oli monivaiheinen tapahtumaketju. Kotiuttaminen tapahtui useassa erässä ja usealla eri paikkakunnalla. Osa kotiutettavista joutui marssimaan varusteineen kymmeniä kilometrejä. Kun kenttävarustus oli luovutettu, jatkui matka useimmilla edelleen marssien. Osalla rykmenttiläisistä marssipäiviä kertyi muutamia. Vain osa kotiuttamiskuljetuksista tapahtui ajoneuvoilla ja jopa junalla.
10. divisioonan esikunta antoi käskyn divisioonan joukkojen kotiuttamisesta 25. lokakuuta. JR 1 ei kuulunut 20. marraskuuta mennessä kotiutettaviin joukkoihin, kuten eivät myöskään KTR 9:n I patteristo ja 10. panssarintorjuntatykkikomppania. Mainitut kaksi yksikköä alistettiin JR 1:n komentajalle 26. lokakuuta. Tämän jälkeen JR 1:n komentaja vastasi joukkoineen Salpa-aseman puolustuksesta 10. divisioonan koko lohkolla. Kotiuttaminen ei koskenut vuonna 1924 ja 1925 syntyneitä. Mainitut ikäluokat divisioonan jääkärikomppaniasta ja divisioonan erillisestä panssarintorjuntaosastosta siirrettiin JR 1:een.
Rykmentin komentaja kävi jo 25. lokakuuta pitämässä pataljoonan komentajille puhuttelun, jossa annettiin ohjeet tulevasta kotiuttamisesta. Kenttäarmeijan kotiuttaminen tulisi tapahtumaan kahdessa erässä. JR 1 tulisi kuulumaan jälkimmäiseen ja kotiuttamisajankohta oli suunniteltu marraskuun 20. päivän jälkeiselle ajalle. Rykmenttiä ei tultaisi kokonaan hajottamaan, vaan se säilyisi rauhanaikaisena kantajoukkona.
Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti. Vain viikko ehti kulua edellisestä käskystä, kun palvelukseen jäävät joukot muuttuivat. Oli päätetty, että JR 1 olikin ainoa 10. divisioonan joukoista, joka jäi palvelukseen. Rykmentti oli siten vailla omaa orgaanista epäsuoraa tulta ja panssarintorjuntakin rajoittui oman 45 millimetrin tykkikomppanian varaan. Toki V armeijakunnan tykistöllä oli tehtävä tukea kantamansa puitteissa pääpuolustusaseman taistelua, mutta joukkojen väheneminen oli selvä merkki siitä, että Liittoutuneiden valvontakomission määräykset rauhan ajan vahvuuteen siirtymisestä otettiin vakavasti. Niin vakavasti, että marraskuussa 1944 pääpuolustuslinjan vahvuutta voi verrata kesäkuun puolenvälin tilanteeseen vuodelta 1941.
Kauan odotettu kotiuttaminen ikäluokkia 1907–1924 koskien alkoi 2. marraskuuta. Kotiuttaminen koski kaikkia niitä, jotka olivat ehtineet palvella asevelvollisuuslain määräämän ajan. Kotiuttaminen ei kuitenkaan aluksi ulottunut kaikista tärkeimpiin reserviläisiin. Käsky kotiuttamisesta saapui 1. marraskuuta kello 21.30 ja kotiutettavien paperit käskettiin laittaa valmiiksi jo yön kuluessa. Kotiutettavat järjestettiin suojeluskuntapiirien mukaiseen järjestykseen. Heidän saavuttuaan III pataljoonan esikuntaan järjestettiin koko osasto vielä perusyksiköiden mukaiseen järjestykseen. Yksiköihin jäi pariksi vuorokaudeksi kotiutettavista vain kaikkein välttämättömin henkilöstö. Kotiutettavat lähetettiin pataljoonasta 2. marraskuuta kolmessa erässä: ensimmäinen erä kello 15.50, toinen erä kello 20.15 ja viimeinen kello 21.00. Kotiutettavien kokonaismäärä oli 11 upseeria, 87 aliupseeria ja 490 miehistöön kuuluvaa. Samana iltana III pataljoona vastaanotti 425 nuorta asevelvollista. Seuraavana päivänä tarkistettiin vahvuuksia, joihin luettiin vain pataljoonaan jäävä henkilöstö ja tehtiin yksiköiden välisiä tasaussiirtoja. Johtajien kotiuttaminen johti siihen, että komppanioissa oli enää vain päälliköt ja vääpelit – ja koulutusta piti järjestää päivittäin muun muassa vasta saapuneille asevelvollisille.
Pienempien yksiköiden osalta kotiuttaminen oli nopeata. Esimerkiksi rykmentin esikuntakomppanian viimeisetkin ”vanhat” oli kotiutettu ja uudet asevelvolliset saatu tilalle 4. marraskuuta kello 11 mennessä. Komppania oli saanut puhelinsanoman kotiuttamisen aloittamisesta 2. marraskuuta kello 23, joten se vei kokonaisuudessaan vain 36 tuntia.
II pataljoonan kotiutettavia, ainakin Luumäeltä kotoisin olevia, siirrettiin KTR 9:n II patteristoon ja sen mukana kotiutettavaksi. III pataljoonan kotiutettavien jako tapahtui Säkäjärven nuorisoseurantalolla. II/KTR 9 siirtyi Miehikkälän ja Ylä-Pihlajan kautta Kantturaniemeen 30. lokakuuta mennessä. Patteriston reserviläiset kotiutettiin 24. marraskuuta. Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin alueen henkilöstö siirrettiin Kenttätykistörykmentti 9:n ”Harviaisen” patteristoon, marssitettiin noin 30 kilometriä vuorokaudessa Muurikkalasta Savitaipaleen kautta kohti Mikkeliä ja kotiutettiin patteriston mukana Mikkelissä 14. marraskuuta.
Rykmentti siirrettiin 17. marraskuuta suoraan V armeijakunnan esikunnan alaisuuteen. Divisioonan komentaja piti tätä ennen viimeisen katselmuksensa jokaisessa pataljoonassa. Marraskuun 19. päivänä kotiutuminen oli edennyt jo niin pitkälle, että III pataljoona hajotettiin liittämällä sen jäljellä oleva henkilöstö I ja II pataljoonaan. III pataljoonasta I ja II pataljoonaan, kranaatinheitinkomppaniaan ja raskaaseen komppaniaan menevät miehet, hevoset sekä ajoneuvot lähtivät marssille uusiin yksikköihinsä kello 13.20. Saman päivän aamuna kello 10 saapui kolme liittoutuneiden valvontakomission jäsentä tarkastukselle. JR 1:n esikunnan sotapäiväkirja päättyy äkisti ilman mitään merkintöjä tarkastusten tuloksista, I tai II pataljoonan lakkauttamisesta tai rykmentin esikunnan purkamisesta. III pataljoonan sotapäiväkirjan mukaan ainakin III pataljoonasta jäi jälkikomennuskunta selvittelemään pataljoonan lakkauttamisen jälkeisiä asioita 26. marraskuuta saakka.
11. komppania hajotettiin 19. marraskuuta. Ainoastaan komppanian päällikkö ja vääpeli jäivät hoitamaan jälkiselvittelyjä. 12. komppania hajotettiin 19. marraskuuta ja henkilöstö siirtyi uusiin yksikköihinsä.
Kotiuttamismarssille lähtevien mukaan tuli varata matkamuonan lisäksi vielä kahden–kolmen vuorokauden muona. Juuri ennen liikkeellelähtöä oli toimeenpantava varustarkastus, jolla estettiin luvattomien aseiden, ampumatarvikkeiden ja käsikranaattien sekä muun valtion omaisuuden mukaan kulkeutuminen.
Paluu siviiliin oli karu, mutta pitkään toivottu. Kotiuttamispaikkakunnalle tehdyt kymmenien kilometrien päivämarssit kipeyttivät jalat, mutta sillä ei enää ollut merkitystä. Jopa yli neljä ja puoli vuotta palvellut sotilas sai pitää päällään asetakkinsa, alusvaatekerran, housut sekä saappaat. Asetakista raksittiin kauluslaatat ja olkapoletit pois. Mukaan annettuihin vaatteisiin lyötiin M-leima. Osalta miehistä kerättiin mukaan annettu sotilasvaatetus pois Lemin kirkolla viikon–kahden sisällä kotiuttamisesta.
Välirauhansopimuksen perusteella tuli kenttäarmeijan vahvuutta supistaa. Lapin sota oli käynnissä, joten vahvuuden laskemiseksi päädyttiin lomauttamaan vuonna 1925 syntyneiden ikäluokkaa. V armeijakunnan osalta tuli 950 miestä päästää lomalle 1. joulukuuta 1944–1. kesäkuuta 1945 väliseksi ajaksi. JR 1:lle annettiin tehtävä valita vuonna 1925 syntyneestä henkilöstöstään peräti 650 sotilasta, etusijassa opiskelijoita, ruumiillisen kuntonsa puolesta kehittyneitä sekä muuten loman tarpeessa olevia. Lomautettaviin voitiin sisällyttää myös vuonna 1924 syntyneitä, jos he kuuluivat päällystö- tai alipäällystöainekseen ja joutuivat sen vuoksi palvelemaan 90 vuorokautta miehistöä pitempään 4. joulukuuta 1944 alkaen. Lomautettavat tuli komentaa marraskuun 30. päivään mennessä omien sotilaspiiriensä esikuntiin, joiden kirjoilla he olivat lomansa ajan. Lomautettavat saivat mukaansa henkilökohtaisen ”intendentuurivarustuksensa”, eli asemasodan lomavarustusta vastaavan vaatetuksen. Taisteluvälinemateriaalia ei mukaan saanut antaa.
Jalkaväkirykmentti 1:n tarina päättyi rykmentin henkilöstön tultua kotiutetuksi, lomautetuksi tai siirretyksi marras-joulukuun kuluessa 1944. Lähes kolmen ja puolen vuoden panos itsenäisyyden säilyttämiseksi oli annettu.
Jalkaväkirykmentti 1:n sotapolun yhteenvetoa
JR 1:n virallisiksi taistelupaikoiksi ja -ajoiksi vahvistettiin:
- Kananojan lohko 3.–25.7.1941
- Roinila–Ojajärvi 5.–6.8.1941.
- Kaukola–Kaarlahti 7.–14.8.1941
- Räisälä 16.–18.8.1941
- Sakkolan asema 18.–20.8.1941
- Punnus–Valkjärvi 29.–31.8.1941
- Uusikylä 4.–5.9.1941
- Lempaala 8.9.1941–
- Valkeasaari–Aleksandovka 9.–10.6.1944
- Uusikirkko 14.–16.6.1944 (pl. I P)
- Kanneljärvi 15.6.1944 (vain I P)
- IIvanala 16.6.1944
- Viipurin Kivisilta 20.–22.6.1944 (vain I P)
- Viipurinlahti 31.7.–4.9.1944.
Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tiedoston avulle tehdyn haun perusteella on mahdollisuus kartoittaa Jalkaväkirykmentti 1:n ja sen alayksiköiden riveissä kaatuneiden ja kuolleiden sotilaiden määriä. Tiedoston käytössä on huomioitava, että se saattaa sisältää epätarkkuuksia ja puutteellisuuksia. Tiedoston mukaan 1. komppanian riveissä menetettiin 107 miestä kaatuneena, kuolleena tai kuolleeksi julistettuna. Luvut muissa yksiköissä ovat: 2.K:ssa 70 miestä, 3.K:ssa 74 miestä. 1.KKK 17 miestä. 4.K 48 miestä. 5.K 91 miestä. 6.K 91 miestä. 2.KKK 15 miestä. 7.K 93 miestä. 8.K 77 miestä. 9.K. 59 miestä. 3.KKK 8 miestä. 9.K. 59 miestä. 10.K 36 miestä. 11.K 25 miestä. 12.K 5 miestä. 13.K 12 miestä. 14.K 25 miestä. Tyk.K 7 miestä. Krh.K 1 mies. Esik.K 1 mies. E/I P 1 mies. E/II P 2 miestä. E/III P ei löydy yhtään. E/JR 1 1 mies. Jääk.J/II 1 mies. Jääk.J/III 6 miestä. Krh.J/II P 2 miestä. 8./III/JR 1 1 mies. Esik.K/I/JR 1 11 miestä. Esik.K/II 2 miestä. 5./II/JR 1 1 mies. KKK/I 1 mies.
Edellä luetellut tappiot ovat yhteensä 950 miestä. Mutta tietokannan ”*/JR 1” -haulla löytyy 969 miestä. Sota-arkiston 2000-luvun alkupuolella erään kirjan kirjoittamisen yhteydessä ilmoittama kaatuneiden kokonaismäärä JR 1:n osalta oli 952 miestä. Luvut eivät kerro koko totuutta, koska vuonna 1942 tapahtuneen komppanioiden numerointimuutoksen vuoksi osa kaatuneista 4. ja 8. komppanioiden kaatuneiksi kirjatuista näissä yksiköissä ”kiväärikomppania-aikana”, eli kesästä 1941 loppuvuoteen 1942 välisenä aikana kaatuneita ja osa nimenmuutoksen jälkeisen ”konekiväärikomppania-ajan” kaatuneita. Suuruusluokkana voidaan todeta, että JR 1:n tappiot olivat kaatuneina 1 000 miehen luokkaa. Kun haavoittuneiden määrä jatkosodassa hyvin usein oli kaatuneiden määrään verrattuna kolminkertainen, on JR 1:n haavoittuneiden määrä varmaankin lähellä 3 000:tta. Rykmentin kaatuneista vanhimpina olivat majuri Tammisto ja kapteeni Mikkola. Joitain paikkakuntia tappiot koettelivat erityisen kovalla kädellä. Savitaipalelaisia kaatuneiden kokonaismäärästä oli 61 miestä.
Jalkaväkirykmentti 1 oli tavallinen suomalainen jatkosodan rykmentti. JR 1:n veteraanit eivät ole milloinkaan pyrkineet korottamaan rykmenttiään muita jatkosodan rykmenttejä korkeammalle, mutta eivät ole myöskään pitäneet siitä, jos rykmenttiä on yritetty ”painaa alas”. JR 1:n sotatie sisälsi vaikeita tehtäviä sodan kaikissa vaiheissa. Tappioita kärsittiin, menestystä saavutettiin, mutta myös välillä epäonnistuttiin. Ainoa asia, mikä selvästi erottaa JR 1:n muista jatkosodan joukoistamme, on mahdoton tehtävä, joka rykmentin osalle Valkeasaaressa kesäkuussa 1944 koitui. JR 1 joutui tulimyrskyn silmään. Myrskyn silmässä on yleensä pahaenteisen hiljaista ja sellaista Valkeasaaressa todellakin oli toukokuun lopussa–kesäkuun alussa. Kun suurhyökkäys alkoi, löysi rykmentti itsensä sellaisen tulimyrskyn keskeltä, jota ei aikaisemmin ollut koettu. Ylivoimaisen vihollisen edessä oli väistyttävä, järkytyksestä toivuttava, palautettava taistelukyky ja torjuttava vihollinen. Sodan päättyessä JR 1 oli jälleen osoittanut pystyvänsä vaikeimpien tehtävien täyttämiseen. Uusi vaikea tehtävä koitti, kun sodanjälkeistä Suomea ryhdyttiin jälleenrakentamaan. Myös sen haasteen Jalkaväkirykmentti 1:n miehet ottivat vastaan ja selvittivät.
