LIITY KANNATUSJÄSENEKSI

Aksel Rolig

Viipurinlahden taistelut

18.06.1944 - 20.09.1944 - Taistelu

JALKAVÄKIRYKMENTTI 1 VIIPURINLAHDEN TAISTELUSSSA

Viipurinlahden taisteluiden merkitys

Viipurinlahden taistelut on yksi suurhyökkäyksen voiman syöneistä neljästä torjuntataistelukokonaisuudesta. Tienhaaran taistelu, Tali-Ihantala, Äyräpään-Vuosalmen taistelu ja Viipurinlahti ovat ne neljä ratkaisukohtaa, joista missä tahansa murtuminen olisi voinut johtaa lopulliseen katastrofiin.

Valkeasaaresta kohti Viipuria

Pääasema oli murtunut 10.6. Vihollinen ehti päivän kuluessa edetä noin 15 kilometrin syvyyteen. Murron leveys oli parikymmentä kilometriä.  VT-asemassa Kuuterselässä tapahtui sisäänmurto 14.6. aamupäivällä ja Sahakylässä iltapäivällä. Kun 3.divisioonan oikea sivusta taipui, ja panssarit pääsivät läpi kohti Vammelsuuta, joutui Ratsuväkiprikaatikin yöllä 14.6. irtautumaan. Pienemmät vastahyökkäykset muun muassa Kuuterselässä 14.-15.6. ja Perkjärvellä 16.6. olivat liian heikkoina epäonnistuneet.

Suomen kohtalo oli veitsen terällä. Ylipäällikkö ja päämaja olivat todenneet että Mikkelistä oli vaikea johtaa Kannaksen monisäikeisiä ja vaativia sotatoimia ja samalla kaikkien muidenkin suuntien toimintaa. Siksi kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesh nimitettiin Kannaksen joukkojen komentajaksi ja KaJoKE:n esikuntapäälliköksi everstiluutnantti Ali Koskimaa. Oeschin joukkoihin kuuluivat kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen komentama IV AK ja kenraalimajuri Hj. Siilasvuon komentama III AK.

21.armeija eteni luoteeseen kohti Viipuria ja 23.armeija pohjoiseen kohti Vuoksea. Onneksi 2.divisioona kykeni Siiranmäessä torjumaan 23.armeijan divisioonia niin pitkään, että 13.-16.kesäkuuta saatiin tilanne Kannaksen itäsiivellä vakautettua ja suunnitelmallinen vetäytyminen kohti VKT-asemaa toteutettua. Jos Siiranmäki olisi pettänyt, olisi vetäytymisestä tullut melkeinpä paniikinomainen kilpajuoksu kohti Vuoksea ja sen harvoja ehjiä ylityspaikkoja. Niinpä Leonid Govorov joutui toteamaan, että Viipurin suuntahan näyttää vetävän paremmin.

Viipurin puolustajille ei annettu kunnollisia mahdollisuuksia täyttää tehtäväänsä. Puolustusvalmistelut olivat vähäiset, erityisesti tykistön ampumatarviketäydennys oli täysi katastrofi ja yksi prikaati Karjalan lukonpuolustukseen aivan liian pieni yhtymä. Etenkin jos se saadaan tuotua vastuualueelleen vasta vuorokausi ennen taistelun alkua. Armeijakunnan komentaja oli luvannut, että armeijakunta vastaa etulinjasta 21.kesäkuuta asti. Mutta toisin kävi. Vihollishyökkäys alkoi jo 20.kesäkuuta aamuyöllä. Aamupäivän hyökkäykset saatiin torjuttua, mutta iltapäivällä tapahtui se pahin mahdollinen. Näytti että etulinjapataljoonan komentopaikka oli irtautumassa, eräs sotamies meni sanomaan että irtautumiskäsky on annettu ja valitettavasti esimiehet eivät heti tarkistaneet käskyn oikeellisuutta. Kuvitellun käskyn saanut joukkue ja pääosa komppaniaa lähti irti ilman että olisi ollut edes viholliskontaktia. Käynnistetty vastahyökkäys pääsi vain osittain tyhjentyneisiin asemiin ja silloin oli vihollinen jo niihin pureutunut. Joukkue joukkueelta, komppania komppanialta ja lopulta koko prikaati alkoi valua kohti Linnansiltaa.

Kun 21.armeijan kärki eteni Viipurin keskustaan ja ratapihalle, olivat vihollisen vaunumiehistöt hämmentyneitä. Puolustajia ei kerta kaikkiaan näkynyt. Oli suomalaisten onni että tällainen nopea ja yllättävä menestys jotenkin sekoitti komentajien ajatukset. Ehkä pelättiin että tässä on joku ansa kyseessä tai että huoltoyhteydet venyvät liian pitkäksi jos vielä jatketaan. Tai sitten sotilaille ja alijohtajille jaetut annosviinat alkoivat vaikuttaa, olihan Viipuri vallattu nopeasti ja vähin tappioin. Kivisillan salmen ylitse eivät 20.kesäkuuta illalla puna-armeijan joukot kuitenkaan yrittäneet. Ja se oli tärkeä asia. Vapaa pääsy Tienhaaran kautta rantatielle kohti Haminaa, Kotkaa ja Helsinkiä oli nimittäin auki. Samoin tie pohjoiseen kohti Lappeenrantaa. Tämän mahdollisuuden tulppaamisessa oli JR 1:kin mukana.

Tie Suomeen hetken auki

Rykmentti oli saatu koottua 17.–18. kesäkuuta iltaan mennessä Viipurin eteläpuolelle Huumolan alueelle ja käsketty sieltä siirtymään 10.divisioonan reserviksi Viipurinlahden länsirannalle. Rykmentin II pataljoonan kärki ylitti Viipurinlahden Viipurin pohjoispuolella Lavolassa väliaikaisen sillan kautta 18. kesäkuuta alkuillasta.

Sen perässä siirtynyt I pataljoona ryhmitettiin heti Viipurin Kivisalmen sillan oikealle puolelle torjumaan vihollisen mahdollista hyökkäystä. Tätä ennen, venäläisten vallattua yllätyksellisesti Viipurin, oli Kivisalmen silta ollut hetken aikaa täysin avoimena ja vailla puolustajia. Sillan vasemmalle puolelle oli ryhmitetty Erillinen Pataljoona 20. Alussa tulppana oli vain yksi 152 millimetrinen haupitsi suorasuuntaustehtävässä Raskas patteristo 14:sta kapt Lauri Jäntin johdossa. Klo 17.30 jälkeen katosivat lähes viimeisetkin 20.prikaatin miehet rannasta. Vain vänrikki Pitkäsen johdossa ollut ryhmä ja pikakivääri olivat tykin suojana, samoin kuin yksi 114 millimetrinen Christie-rynnäkkötykki. Lisätueksi saatiin Viipurista vedetyt 75 millimetrinen panssarintorjuntatykki panssarijääkäreineen luutnantti Ahlforsin johdossa sekä pari 45 millimetristä piiskatykkiä.

Eversti Kai Savonjousi oli antanut klo 16.55 I pataljoonalle ja Erillinen pataljoona 2:lle käskyn siirtyä kuorma-autoin nopeasti sillan puolustukseksi. Er.P 20 saapui kello 19.30 ja sen komentaja majuri Penttilä otti kaikki joukot johtoonsa. Kahden tunnin ajan Suomen kohtalo oli vaakalaudalla, vain yhden haupitsin, yhden rynnäkkötykin, kolmen pst-tykin ja noin 30 miehen varassa.

Rykmentin pääosat oli ryhmitetty Hanhijoen–Rapattilan alueelle huollettavaksi, täydennettäväksi ja lepoon. Rykmentin kaikki joukot olivat Viipurinlahden länsirannalla 20. kesäkuuta kuluessa. Kesäkuun puolivälissä rykmentti ryhmitettiin Viipurinlahden rannalle. Lohkon vasempana rajana oli Tervajoki ja oikeana raja Nisalahti. Rykmentin II pataljoonan komentajaksi oli 20. kesäkuuta määrätty kapteeni Jaarva.

Kesäkuun 17.–18 päivien aikana rykmentin sotilaiden fyysinen ja henkinen taistelukyky oli muuttunut. Sotilaat tunsivat, että olivat tilanteessa, jossa kysytään fyysistä miesvoimaa ja samalla henkistä voimaa. Rykmentin miehet eivät olleet aina tienneet, kuka oli johtanut komppaniaa, saati pataljoonaa, mutta isänmaan asia oli koettu tärkeäsi. Alikersantti Kujala totesi miehilleen: ”Nyt on taisteltava Isänmaan puolesta. Kukaan ei saa antaa periksi.”

Painostus Viipurinlahdella lisääntyy

Tilanne Viipurinlahdella ja Uuraan saaristossa oli kehittynyt. Kun venäläiset olivat kesä–heinäkuun vaihteessa joutuneet toteamaan, ettei 51. armeijan hyökkäys Tali–Ihantalan suunnalla johtanut nopeaan läpimurtoon, he päättivät murtaa suomalaisten puolustuksen Viipuri–Kuparsaari–Taipale linjan sivustoilla Viipurinlahdella ja Vuosalmella. Eli operatiivisen kokonaisuuden kolmas ja neljäs erä oli alkamassa.

Kenraaliluutnantti Korovnikovin 59. armeijan joukot aloittivat heinäkuun alussa hyökkäyssotatoimet Viipurinlahden ylittämiseksi ilmavoimien ja voimakkaan tykistön tukemina sekä savutuksia runsaasti käyttäen. Kovien torjuntataistelujen jälkeen kenraalimajuri Svenssonin V armeijakunnan joukot olivat 7. heinäkuuta mennessä joutuneet luopumaan muun muassa Teikarsaaresta, Melansaaresta sekä lähes koko Uuraan saaristosta. Hyökkääjän tappiot olivat olleet kuitenkin niin suuret, ettei se ollut pystynyt jatkamaan hyökkäystä suoraan Viipurinlahden länsirannalle sillanpään luomiseksi etenemistä varten edelleen länteen ja IV armeijakunnan selustaan.

Tilanteen muuttuessa jo kriittiseksi oli V armeijakunnan vahvennukseksi saapunut saksalainen 122. divisioona (”das Greif”), joka oli tulivoimainen ja siten rannikonpuolustukseen sopiva yhtymä. V armeijakunnan komentaja oli käskenyt 7. heinäkuuta kello 13.00 122. divisioonan ottamaan rintamavastuun ratsuväkiprikaatilta Ykspäänjoen–Misalahden lohkolla, johon keskeisenä osana kuului Uuraan saariston suunta. Divisioona oli joutui ottamaan rintamavastuun kesken taisteluita. 

10. divisioona luovutti lohkonsa Viipurinlahdella 17. divisioonalle 22. kesäkuuta. 10.D ryhmitettiin vahvennetun Ratsuväkiprikaatin lohkon takaosaan Tervajoen–Vahvialan alueelle. Samana päivänähän VKT-linjan äärimmäisen oikean siiven puolustamisvastuu siirrettiin V armeijakunnalle, jonka alaisuuteen myös 10.D käskettiin. Muina joukkoina tässä kenraalimajuri Antero Svenssonin komentamassa armeijakunnassa olivat mainittu vahvennettu Ratsuväkiprikaati ja 17. divisioona sekä reserviksi ryhmitetyt Panssaridivisioona ja 20. prikaati.

10. divisioonaa käytettiin ensin uusien puolustusasemien valmisteluun Tervajoella. JR 1:llä oli lisäksi valmistautumistehtävänä vastahyökkäys Ratsuväkiprikaatin lohkolle. Vihollistilanteen muututtua JR 1 oli ryhmitettävä Tervajoella etupainoiseen ryhmitykseen. Rykmentin komentaja vaihtui 30. kesäkuuta, kun everstiluutnantti Viljanen siirtyi Aunuksen Ryhmään. Uudeksi komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Lyly.

Venäläisten maihinnousuoperaatioiden jatkon varalle suunniteltiin myös JR 1:n muiden joukkojen käyttöä. I pataljoona oli Tervajoelle sijoittuneena ja siirtyi 2. heinäkuuta illalla Junnolan ympäristöön. Pataljoonan komentaja vaihtui ja 3. heinäkuuta tehtävässä aloitti majuri Kantele. Pataljoona alistettiin 4. heinäkuuta Ratsuväkiprikaatille ja se alkoi 5. heinäkuuta rakentaa puolustusasemia Tervajoen suulla.

II pataljoona oli sijoittuneena Ahokkaalle ja toimi Hämeen Ratsurykmentin reservinä. Osia pataljoonasta lähetettiin 5. heinäkuuta kenttävarustelutöihin Piispansaareen ja Porkansaareen. Näin 5.komppania oli linnoittamassa Piispansaaressa ja käytännössä nopeimmin käytettävissä Hapenensaaren suuntaan.

III pataljoona tiedusteli heinäkuun 5. päivänä vastaiskusuuntia Riihelän, Harjuniemen ja Vahvaniemen suunnilla.

Kun kokonaistilanteen kannalta pahimmat saaristotaistelut laantuivat, siirrettiin Jalkaväkirykmentti 1 saksalaisen 122. divisioonan reserviksi. Majuri Pekkarisen III pataljoona ryhmitettiin 7. heinäkuuta valmiusasemiin mantereella sijainneelle taaemmalle tukilinjalle varotoimenpiteenä, mikäli pikaisesti muodostetun ja ryhmitetyn Osasto Siraman puolustus Lihaniemen lohkolla murtuisi, ennen kuin saksalainen Jalkaväkirykmentti 409 oli ottanut siltä rintamavastuun. Pataljoona siirrettiin reserviksi Äyräväisen maastoon 8. heinäkuuta.

Jäljempänä kuvataan tarkemmin Osasto Siraman käyttöön lähetetyn 5. komppanian käymiä taisteluita 8. heinäkuuta. Suuremmat maihinnousuyritykset olivat 10. heinäkuuta mennessä ohi, mutta tämä ei tarkoittanut, että JR 1:n lohkoilla olisi päästy lepäämään. Erityisesti saarien takaisinvaltausyritykset, metsien haravointi, jatkuva suora-ammuntatulitus sekä tykistökeskitykset vaativat jatkuvaa taisteluvalmiutta.

Viipurinlahden taisteluiden aikana oli samaan aikaan Äyräpään-Vuosalmen taistelu, joka selittää ettei tiettyinä aikoina ollut mahdollisuus saada ilmatukea saarien puolustukseen.

Hapenensaaren takaisinvaltaus

Uuraan saaristoon kuuluva Hapenesaari oli 6. heinäkuuta illalla liitetty Hämeen Ratsurykmentin vastuualueeseen kuuluneeseen Lihaniemen lohkoon. Hämeen Ratsurykmentin komentaja eversti Ehrnrooth oli yhdistänyt Hapenensaarta, Piispansaarta, Turkinsaarta ja Hannustiensaarta puolustavat joukot majuri Siraman johtoon siihen saakka, kunnes saksalaiset olisivat ottaneet rintamavastuun saarilla. Joukoista oli muodostettu Osasto Sirama. Tuolloin Jalkaväkirykmentti 1:n II pataljoona oli ollut Hämeen Ratsurykmentin reservinä mantereella ja pataljoonan viides komppania kenttävarustelutöissä Piispansaaressa.

Heinäkuun 7. päivän illalla vihollinen oli tehnyt vahvan maihinnousuhyökkäyksen Harjuniemeen. Hyökkäys torjuttiin epäsuoralla ja suora-ammunta tulella. Viimeiset taistelut käytiin rantaviivalla.

Maataistelukoneet aloittivat rynnäköinnin Hapenensaareen kello 19.15. Samaan aikaan vihollistykistö ampui häirintätulta.

Noin tunti Harjuniemen taistelujen jälkeen, kello 20 tienoilla vihollisen pataljoonan vahvuinen joukko nousi sankan savuverhon suojassa Hapenensaaren länsirannalle. Kyseessä oli todennäköisimmin vihollisen 224.divisioonan JR 185. Se oli onnistunut maihinnousuissaan jo Ravansaaressa, Esisaaressa ja Hietasaaressa.

Vihollinen oli päässyt jo klo 20.30 mennessä saaren keskiosiin ja Hapenensaaren kartanon alueelle. Vihollinen oli kaivautunut nopeasti ja tuonut lisäjoukkoja maihinnousuveneillä. Myöhään illalla 7. heinäkuuta koko saari oli ollut venäläisten hallussa.

Saarta oli puolustanut Osasto Keituri, joka oli vajaan komppanian suuruinen joukko Jääkäripataljoona 6:sta. Siihen kuului kaksi vajaata joukkuetta, kaksi konekivääriryhmää, kolme konekivääriä, kaksi pst-kivääriä, yksi krh-ryhmä ja vielä vahvennuksena yksi joukkue JP 7:stä. Suomalaiset joutuivat vetäytymään Keiturin johdossa kohti saaren pohjoispäätä.

Hapenensaaressa oli myös saksalainen osasto ottamassa rintamavastuuta saaresta. Luutnantti Naretzin joukkueelle oli annettu oma lohko Hapenen kartanon lounaispuoleiselta rannalta. Vihollinen oli lyönyt nämä joukot hajalle osan vetäytyessä kohti koillista ja pienen osan saaren eteläkärkeen.

Hämeen Ratsurykmentin komentaja oli käynnistänyt vastatoimenpiteet heti. Hän oli käskenyt rykmentin 4. eskadroonan torjumaan vihollisen mahdollisen hyökkäyksen Hapenensaaren pohjoispään kautta mantereelle ja valmistautumaan vastahyökkäykseen yhdessä Osasto Keiturin kanssa. Piispansaaressa ollut Jalkaväkirykmentti 1:n II pataljoonan 5. komppania alistettiin Osasto Siramalle Piispansaaresta Hapenensaareen tehtävää vastahyökkäystä varten.

Jalkaväkirykmentti 1:n II pataljoonan komentaja kapteeni Jaarva otti yhteyttä 7. heinäkuuta kello 20.50 Hämeen Ratsurykmentin komentajaan. Jaarva sai tietää vihollisen tunkeutuneen Hapenensaareen. Jaarva käski heti Piispansaaressa olleen 5. komppanian toimintavalmiiksi. Samana iltana kello kymmenen Jaarva antoi komppanialle käskyn vastahyökkäyksestä. Hyökkäys suunnattaisiin Hapenensaareen Piispansaaren lounaisrannalta. Jaarva oli lisäksi käskenyt, että 5. komppanian päällikön kapteeni Kääriäisen oli heti otettava yhteyttä ratsumestari Virkkuseen ja majuri Siramaan. Hapenensaari–Piispansaari oli Siraman vastuualuetta. Heinäkuun 7. päivänä kello 23.15 Kääriäinen oli komppania mukanaan ilmoittautunut majuri Siramalle ja kapteeni Virkkuselle tämän komentopaikalla. Sirama oli käskenyt varmistamaan Piispansaaren lounaisrannan ja valmistautumaan vastahyökkäykseen.

Keituri sai joukkojensa vahvennukseksi Piispansaaresta kornetti Tupalan joukkueen. Keituri käski sen hyökätä lonaaseen. Luutnantti Naretzin osasto saatiin asemiin saaren keskiosaan varmistamaan kohti länttä. Yksi Keiturin ryhmä oli kartanon aukeiden luoteisreunassa, mutta se oli hätää kärsimässä vihollispaineessa. Saksalaisia ei kuulunut, eikä Tupalan joukkuetta. Tilanne alkoi olla epäselvä. Sekavuutta lisäsi johtamisen epäyhtenäisyys. Keituri oli osastonsa johtajan ammuttanut maihinnousutilanteessa tykistön sulut saaren länsirannalle. Myöhemmin kävi ilmi, että majuri Sirama oli ammuttanut kaikki tykistön sulut koko länsirannalle. Jossain vaiheessa luutnantti Naretz oli kaatunut ja saksalaisjoukkue vetäytyi itärannalle ja osa sieltä saaren pohjoiskärkeen, osa Piispansaareen.

Siraman käsky ryhmittyä vastahyökkäystä varten saapui aamuyöllä 8. heinäkuuta kello 01.20. Osasto oli ryhmitetty kahteen portaaseen siten, että edessä oli kaksi joukkuetta rinnan ja niiden takana kaksi joukkuetta rinnan. Edessä vasemmalla oli 5.K:n I joukkue ja sen oikealla puolella alistettu joukkue HRR:stä. Takana hyökkäsivät vasemmalla 5.K:n II joukkue ja sen oikealla puolella IV joukkue. Tulitueksi oli ryhmitetty kaksi konekivääriä. Komppanian III joukkue oli jätetty varmistukseen taakse.

Tykistö ampui 8. heinäkuuta kello 01.57–02.00 kolmen minuutin tulivalmistelun murtokohtaan. Kranaatit osuivat vastarannalle ja myös salmeen, niin lähelle että lähtöasemassa valmiina odottaneista sotureista osa sai sirpaleita. Niinpä korpraali Lauri Vilkkokin joutui ryhmänjohtajaksi pikakomennuksena, kun varsinainen ryhmänjohtaja alik Olavi Salonen  haavoittui jo ennen H-hetkeä. Vilkko kuului II joukkueeseen.

Vastahyökkäys aloitettiin jo tulivalmistelun aikana. Kaislikko antoi näkösuojaa, mutta kun konekivääri alkoi vastarannalta tulittaa, eivät heinät paljoa auttaneet. Onneksi kk ampui ylitse.

Vesi oli reilusti yli metrin syvää, paikoin enemmänkin. Mm. Veikko Hämäläinen joutui kokonaan uppeluksiin. Vilkon ryhmästä sotamies Tauno Paunonen kaatui rantaviivalla päähän osuneesta luodista. Myös sotamies Toivo Luumi kaatui rannalla.

5.komppania eteni pimeässä saaren sisäosiin. Tiheä kuusikko aiheutti ongelmia ja tilanne tuntui epäselvältä. II joukkue eteni kohti tavoitettaan, saaren länsirantaa. Sinne päästyään se käänsi rintamasuunnan pohjoiseen, tukeutuen kartanon kiviaitaan. Osa komppaniasta oli rantautumisen jälkeen jatkanut pohjoiseen ja osa etelään.

Hämeen Ratsurykmentin komentopaikka sai kello 02.30 ilmoituksen, että komppania oli päässyt salmen yli. Kova taisteluhuuto ja taistelun melu olivat kuuluneet saaren pohjoispäähän. Kun ylimeno oli tapahtunut, oli IV joukkue kääntynyt kaakkoon ja puhdistanut saaren itäosan sekä varmistanut sen. Alistettu HRR:n joukkue oli kääntynyt luoteeseen ja hyökännyt rantaa pitkin luoteeseen. Komppanian I joukkue oli hyökännyt saaren lounaisrannalle ja jatkanut hyökkäystä rantaa pitkin luoteeseen. Komppanian II joukkue oli hyökännyt keskellä saarta tavoitteenaan vastaranta. 5. komppanian tavoitteena oli ollut saaren poikki kulkenut kiviaita, mikä saavutettiin kello 02.40 mennessä.

Kapteeni Kääriäinen oli ottanut johtoonsa yhden joukkueen ja panssarintorjuntaryhmän sekä komentoryhmän. Tällä osastolla Kääriäinen hyökkäsi Hapenensaaren kartanon korkeudelle kello 02.50 mennessä. Samassa tilanteessa oli luoteessa havaittu suomalaisia sotilaita. Osasto oli HRR:stä. Vielä kello kolmen jälkeen oli yllättäen jouduttu taistelukosketuksiin eri suunnissa. Vihollinen oli ollut piiloutuneena kaikenlaisiin pesäkkeisiin ja kuoppiin. Kääriäinen päätti, että nyt saari puhdistettaisiin hyökkäämällä ketjussa saaren eteläkärkeen. Hyökkäyksen jälkeen suurin osa vihollisesta oli tuhottuna. Kääriäinen ilmoitti Siramalle, että tehtävä oli päättynyt. Sirama luovutti rintamavastuun saksalaisille ja 5.K palasi mantereelle puoleen päivään mennessä.

Vilkon ryhmästä vain kolme oli koossa hyökkäyksen jälkeen. Laurin lisäksi oli pk-ampuja Veikko Juutilainen ja ampujan ampulainen. Paunonen oli kaatunut rannalla, alikersantti Salonen haavoittunut jo ennen H-hetkeä ja kaksi miestä hyökkäyksen aikana. Yksi mies oli eksynyt taistelemaan toisen ryhmän riveissä. Ryhmä oli kärsinyt puolen tunnin taistelussa 50 %:n tappiot. Komppania oli menettänyt yhteensä kolme kaatunutta, yksi oli kadonnut ja kaksi aliupseeria ja 18 miestä haavoittunut. Vihollinen menetti 150-400 miestä.

Kyseessä oli kaksipuoleinen hyökkäys, jossa vihollinen joutui tavallaan pajavasaran ja alasimen väliin. Hankala hyökkäys vaikeissa olosuhteissa. Kääriäinen oli onnistunut luomaan yksikköönsä hyvän hengen ja lujan kurin, joka selittää sitä ettei minkäänlaista hajoamista tapahtunut vaikeista olosuhteista huolimatta. Hapenensaaren takaisinvaltauksella 5.komppania paikkasi hienosti JR 1:n mainetta, joka joidenkin asioita huonommin tietävien mielissä oli Valkeasaaressa kolhun kärsinyt.

Komppania käskettiin uudestaan Hapenensaareen rintamavastuuseen heinä–elokuun vaihteessa ja oli saaressa jatkosodan loppuun saakka. JR 1:n joukot osallistuivat vielä joihinkin saarien takaisinvaltausyrityksiin elokuussa.

Viipurinlahden taistelut olivat torjuntavoitto, samoin kuin sitkeän torjuntavaiheen alku, Tienhaara, pohjoismaisen sotahistorian suurin taistelu Tali-Ihantala sekä pahimpina päivinä lähes pataljoonan verran sankarivainajia vieneet Äyräpään-Vuosalmen taistelut. Tämä saari osana Viipurinlahden saaristoa on siinä mielessä itsenäisyytemme säilymisen näkökulmasta pyhä paikka.

Takaisinvaltaajan silmin

Vain 18-vuotias 5. komppanian nostomies Lauri Vilkko koki paljon, ehkä jopa liikaa ikäisekseen. Hän kuvaili näkemäänsä ja kokemaansa 1990-luvulla näin:

”Heinäkuun 7. päivän hämärtyessä olin viidennen komppanian toisen joukkueen mukana taas aloittamassa Piispansaaressa taaempien asemien linnoitustöitä, jotka vihollisen ilmatoiminnan takia oli jouduttu tekemään pääasiassa öiseen aikaan. Olimme juuri ryhtyneet työhön, kun joukkueenjohtajalta luutnantti Tauno Niemiojalta tuli käsky: ”Heti pikamarssia majoitusalueelle”. Telttamme olivat tiheän metsän suojassa noin 1 kilometrin päässä silloisesta työkohteestamme.  Majoitusalueella tuli uusi käsky: ”Valmistautukaa liikkeellelähtöön, reput telttoihin, päivän kuivamuona leipälaukkuun, kypärät päähän ja kaikki ampumatarvikkeet mukaan”.

Joku oli lausunut ääneen meidän kaikkien mielissä olleen kysymyksen, onkohan se sitten vastahyökkäykseen lähtö? Olimme joutuneet varautumaan tähän tilanteeseen ja hetkeen, sillä taistelujen äänet ja pauhu olivat usean päivän ajan pitäneet huolen siitä, ettei sota päässyt hetkeksikään unohtumaan. Vihollinen suuntasi Uuraan ja Ravansaaren vallattuaan yhä uusia joukkoja lähisaarien Turkinsaaren, Vasikkasaaren, Hannustiensaaren ja Hietasaaren valtaukseen sekä pyrki kaikin keinoin saamaan jalansijaa samanaikaisesti myös mantereella Harjuniemessä. Kranaattien räjähdykset, maataistelukoneiden syöksyt, suora-ammuntatuli Ravansaaresta ja muu taistelujen meteli sekä maihinnousuhyökkäyksiin liittyvät savutukset ennustivat, että reservissä olevaa komppaniaamme jouduttaisiin ehkä piankin tarvitsemaan.

Joukkueenjohtajamme olikin joutunut toteamaan, että vastahyökkäykseen lähtö on edessä. Vihollinen oli iltapäivän ja illan aikana vallannut Hapenensaaren. Tehtävämme oli vallata saari takaisin. Hyökkäisimme mahdollisimman pian Piispansaaresta salmen yli tykistön tulivalmistelun jälkeen. Salmessa oli vettä vain vyötäröön asti.

Tarkistimme aseiden toimintakuntoisuuden, täydensimme ampumatarvikkeet ja otimme mukaan kuivamuonan. Aseistuksemme ei ollut mitenkään parasta mahdollista. Itselläni oli sotasaaliskivääri mutta esimerkiksi naapuriryhmän ikäkaverillani sotamies Lahnalalla ei ollut edes kokonaista pikakivääriä. Joukkueen varajohtaja oli todennut hänelle, että pidä silmäsi auki, muutaman tunnin kuluttua saat varmasti aseen viholliselta tai omilta.

Liikkeellelähtökomennon jälkeen joukkueenjohtajamme oli lähtenyt rauhallisesti kävelemään kapeahkoa kärrytietä taistelulähetit perässään ja joukkueen miehet harvahkossa parijonossa tien molemmin puolin. Vastaamme oli tullut kolme tai neljä hevosajoneuvoa, joissa oli kuljetettu päivän taisteluissa kaatuneita aseveljiämme edelleen kotipitäjien sankarihautoihin siunattavaksi. Siinä oli loppunut kaskujen kertominen… Joku oli sanonut ääneen, että noin varmaan meitäkin tältä reissulta tuodaan. Silloin kovempiluontoisemmatkin olivat joutuneet sen ajatuksen eteen, että niin tuodaan mutta montako ja ketkä meistä. Moni oli silloin mielessään esittänyt hiljaisen toivomuksen ylöspäin – jospa minä saisin tulla omin jaloin.

Lähtöasemaan olimme edenneet ryömien ja hiljaa sillä puolenyön jälkeen taistelujen äänet olivat vaimenneet lähes kokonaan. Taistelukentällä oli vallinnut eräänlainen odotusvaihe. Jotain oli pian tapahtumassa mutta mitä ja missä? Edessämme oli kiillellyt salmen vesi melkein käsin kosketeltavissa. ja Hapenensaaren tumma kuusikko oli näyttänyt olevan kovin kaukana, vaikka matkaa ei loppujen lopuksi ollut kuin noin 150 metriä. Vedessä oli kasvanut runsaasti kaislikkoa. Se antoi meille näkösuojaa mutta oli hidastanut myös etenemistä. Olimme tienneet vihollisen olevan kaivautuneena vastarannalla.

Äkkiä oli kuulunut oman tykistön lähtölaukausten kumu ja tulivalmistelun kranaatit olivat iskeneet vastarannalle. Kranaattien räjähdykset olivat repineet rikki hiljaisuuden ja valaisseet lieskoillaan kesäyön hämärän miltei päiväksi. Sillä hetkellä 8. heinäkuuta klo 01.57 kaikki muut ajatukset olivat hävinneet mielestä. Koko huomiokyky, voima ja tarmo olivat keskittyneet alkavaan toimintaan. Osa tulivalmistelun kranaateista oli iskenyt edessä olevaan salmeen ja ainakin kaksi–kolme kranaattia oli tullut niin lähelle, että joitakin etummaisten ryhmien miehiä oli haavoittunut, muun muassa ryhmänjohtajamme alikersantti Olavi Salonen. Silloin olin huomannut ryhmän varajohtajana olevani vastuussa ryhmästämme.

Tasan klo 02.00 olimme syöksyneet salmeen ja yrittäneet kukin parhaamme mukaan selvitä veden, mutaisen pohjan ja kaislikon aiheuttamista hidasteista. Aseita oli pitänyt kannatella pään päällä. Jotkut olivat uponneet syvänteissä hetkeksi jopa veden alle, kuten joukkueemme taistelulähetti korpraali Veikko Hämäläinen. Vihollinen oli joutunut kaislikosta johtuen tulittamaan lähes umpimähkään. Vihollisen konekiväärien luotisuihkut olivat pyyhkineet kaislikkoa päittemme yläpuolella. Salmen ylityksessä tappiot olivat jääneet suhteellisen vähäisiksi.

Tykistömme tulivalmistelun ansiosta vihollisen vastarinta ei ollut ollut täysitehoista. Siitä huolimatta, kun rantaviivan tuntumassa kaislikon antama suoja oli loppunut, olivat tappiot kasvaneet. Omasta ryhmästäni kaatuivat sotamiehet Paunonen ja Luumi. Molemmat olivat saaneet kuolettavat vammat päähän. Kaatuneista ja haavoittuneista huolimatta jatkoimme rynnäkköä saaren sisäosiin aseiden suuliekkien leimahdellessa synkässä kuusikossa. Taistelun aikana piti olla jatkuvasti tarkkana, kuka on oma ja kuka on vihollinen.

Joukkueemme tavoitteena oli ollut saaren länsiranta, minne oli matkaa noin 300 metriä. Osa komppaniasta oli suunnattu heti salmen ylityksen jälkeen pohjoiseen ja osa etelään lyömään saaren eteläpäässä oleva vihollinen.

Olimme saavuttaneet tavoitteemme vajaassa puolessa tunnissa ja tehtävän mukaisesti kääntyneet länsirannan tuntumassa pohjoiseen tukeutuen Hapenensaaren kartanon puutarhaa kiertävään kiviaitaan. Kiireisen ryhmittymisen yhteydessä totesin ryhmäni kahdeksasta miehestä olevan jäljellä kolme. Minun lisäkseni ryhmässäni oli pikakivääriampuja sotamies Veikko Juutilainen ja hänen taistelijaparinsa. Kaatuneiden lisäksi kaksi miestä oli haavoittunut ja yksi oli eksynyt toiseen ryhmään. Ryhmäni tappiot olivat puolen tunnin aikana 50%.

Kova taistelun meteli oli kuulunut sekä etelästä että pohjoisesta. Kun saaren pohjoispään suunnasta vastahyökkäykseen liittynyt Hämeen Ratsurykmentin osasto oli työntänyt siihen suuntaan edenneitä vihollisjoukkoja etelään, olivat nämä jääneet kahden tulen väliin. Juutilainen oli tulittanut pikakiväärillään ja tuhonnut lukuisia osin pakokauhun vallassa syöksyviä vihollisia. Osa vihollisista oli paennut saaren länsirannan sakeaan kaislikkoon, mistä suurin osa oli saatu myöhemmin sotavangeiksi. Jotkut vihollisista olivat yrittäneet pelastautua uimalla Lihkarinsaareen ja Hietasaareen. Näihin saariin pelastautuneet laskettiin yhden käden sormilla. Aamuyön aikana Hapenensaari oli puhdistettu vihollisesta. Näin oli yhden vahvennetun maihinnousupataljoonan kohtalo Viipurinlahdella sinetöity. Omalta osaltani tilanne oli tuntunut ikään kuin ”kalavelkojen maksulta”. Olin muutamaa viikkoa aiemmin joutunut Kannaksen Uudellakirkolla pelastautumaan saarroksista uimalla Kaukjärven pohjoispään yli.

Komppaniamme oli siirretty 8. heinäkuuta puoleen päivään mennessä mantereelle ja saksalaisen Jalkaväkirykmentti 409:n II pataljoonan osat olivat ottaneet rintamavastuun saaressa. Vihollinen oli yrittänyt vallata Hapenensaarta vielä 9. heinäkuuta mutta saksalaiset olivat torjuneet vihollisen maihinnousuyrityksen. Heinä–elokuun vaihteessa komppaniamme oli ottanut uudelleen rintamavastuun Hapenensaaressa. Komppaniamme oli pitänyt saaren hallussamme aselepoon saakka.

Omalaatuinen ja lähes uskomaton tapahtumana oli koettu 28. elokuuta. Olimme löytäneet kookkaan moottoriveneen Hapenensaaren etelärannan kaislikosta. Veneen pohjalla oli kolme venäläissotilasta, joista yksi oli elossa. Elossa oleva sotilas oli tataari Garif Ginjatov. Hän oli piileskellyt veneessä tiheän kaislikon suojassa 8. heinäkuuta lähtien. Hänet oli evakuoitu kenttäsairaalaan mantereelle ja hän oli säilynyt hengissä. Hänen hengissä säilymistään seitsemän viikon ajan pelkällä merivedellä oli pidetty ihmeenä.

Nuorena 18-vuotiaana nostomiehenä en ymmärrettävästi taistelujen tapahtuma-aikana pystynyt juurikaan erittelemään ja arvioimaan rannikko- ja saaristo-olosuhteiden joukolle ja yksittäiselle taistelijalle asettamia vaatimuksia. Komppaniamme ja joukkueemme varustus sekä aseistus oli ollut vielä Kannaksen taistelujen jäljiltä varsin puutteellinen. Konetuliaseista oli ollut pulaa enkä muista esimerkiksi käsikranaatteja olleen lainkaan. Nämä puutteet oli korvannut 7.– 8. heinäkuuta yöllä tykistön tehokas tulivalmistelu ja viime kädessä joukkomme taistelutahto ja yhteishenki. Yleisenä edellytyksenä vastahyökkäyksen onnistumiselle oli ollut, että se pystyttiin toteuttamaan niin nopeasti, ettei viholliselle ollut jäänyt aikaa puolustuksensa järjestämiseen.”

Taistelussa mukana ollut korpraali Veikko Hämäläinen muisteli:

”Taistelut olivat jo päättyneet. Törmäsin kapteeni Kääriäiseen siinä kiviaidan luona. Kääriäinen tokaisi minulle, että mitä perkelettä sinä minua ammuit. Sanoin, että en ole sinua ampunut, olihan täällä muitakin ammuttavia. En ymmärtänyt, mistä moinen tulistuminen johtui mutta. Kun puhdistimme saarta etenin Kääriäisen takana vasemmalla ja ammuin aina venäläisen nähdessäni. Ampumani luodit olivat varmaan menneet niin läheltä Kääriäistä, että hän kuvitteli olevansa maalina. Käsittelimme asiaa hetken, kun luoksemme tuli saksalainen upseeri tarjoten konjakkia Kääriäiselle. Kyllähän hänelle kelpasi mutta tarjosi myös minulle ikään kuin sovinnon merkiksi. Minulle on jäänyt mieleen, että Kääriäinen oli innokas menemään mahdollisimman hankalaan paikkaan. Välillä tuntui, että hän oikein hakemalla haki taistelutilanteita. Aselepo oli Kääriäiselle suuri pettymys, kyllä hän sen meille sanoi.”

Toisen pataljoonan komentaja kapteeni Jaarva oli laatinut Hapenensaaren taistelusta kertomuksen rykmentin esikunnalle. Jaarva oli todennut, että 5. komppania oli osoittanut taistelussa kiitettävää taistelutahtoa ja hyökkäyshenkeä vaikeissa olosuhteissa. Ansio tästä kuului komppanian päällikölle kapteeni Kääriäiselle, joka oli lyhyessä ajassa luonut alaisiinsa uuden taisteluhengen. Kääriäinen oli henkilökohtaisella esimerkillään johtanut komppanian rajuun ja kovaan taisteluun. Komppanian tappiot olivat olleet. Kolme sotamiestä oli kaatunut, yksi kadonnut, kaksi aliupseeria haavoittunut ja 18 miestä myös. Vihollisen tappiot olivat olleet 150 kaatunutta. Sotavangeiksi oli saatu 21 venäläistä.

Rannikkotaistelut jatkuvat

Jalkaväkirykmentti 1:n osilla oli yritetty vielä loppukesästä vallata Viipurinlahden saarista Vasikkasaarta, Hannustiensaaren eteläkärkeä ja Likkarinsaarta. Kaikki valtausyritykset olivat epäonnistuneet johtuen pääosin vaatimattomasta ylimenokalustosta.

Toisen pataljoonan komentaja kapteeni Jaarva oli esitellyt 4. elokuuta rykmentin komentajalle suunnitelman Vasikkasaaren, Hannustiensaaren eteläkärjen ja Likkarinsaaren saarien puhdistamiseksi. Jaarva oli saanut tehtäväkseen laatia 5. elokuuta kuluessa yksityiskohtaisemman suunnitelman saarten samanaikaiseksi valtaamiseksi. Rykmentin komentaja oli hyväksynyt suunnitelman ja käskenyt saarten valtaamisen aloitettavaksi 10. elokuuta klo 22.30.

Kapteeni Jaarvan suunnitelmaan kuului käyttää kolmea valtausosastoa:

Vasikkasaaren valtausosasto: Osasto Kotaniemi, johtajana vänrikki Kotaniemi, kaksi aliupseeria ja yhdeksän miestä. Osastolla oli käytössään kolme soutuvenettä. Tehtävänä oli vallata ja miehittää saari.

Hannustiensaaren eteläkärjen valtaamiseksi oli muodostettu kaksi venekuntaa, itäinen ja läntinen.

Itäinen venekunta: Osasto Aroniemi, johtajana luutnantti Aroniemi, yksi aliupseeri ja 13 miestä. Osastolla oli käytössään kolme soutuvenettä. Tehtävänä oli katkaista vihollisen saaren eteläkärjessä oleva tukikohta kahtia ja puhdistaa siitä pohjoinen osa.

Läntinen venekunta: Osasto Torsell, johtajana vänrikki Torsell, ja 14 miestä. Osastolla oli käytössään kolme soutuvenettä. Tehtävänä oli puhdistaa saaren eteläosa.

Likkarinsaaren valtausosasto: Osasto Aunola, johtajana vänrikki Aunola, kaksi aliupseeria ja 12 miestä. Osastolla oli käytössään kolme soutuvenettä. Tehtävänä oli vallata ja miehittää saari.

Reserviksi oli varattu ylikersantti Kivilän johtama osasto. Osastossa oli kymmenen miestä ja kaksi syöksyvenettä. Tehtävänä oli tarvittaessa vahventaa osasto Aunolaa Likkarinsaaren valtaamisessa. Merkiksi oli sovittu Aunolan ampuma valoraketti kohti Harjuniemeä.

Vänrikki Kotaniemen osasto oli lähtenyt liikkeelle klo 22.20. Osasto oli edennyt veneet rinnakkain. Kun osasto oli edennyt vain 200 metriä aavalle, oli korkea aallokko täyttänyt veneet ja veneet olivat alkaneet vajota. Kotaniemi oli käskenyt palaamaan takaisin. Hetkeä myöhemmin oli Kotaniemen vene uponnut. Vieressä ollut kersantti Ahvenaisen vene oli tullut auttamaan. Veden varassa olleet Kotanimen miehet olivat tarttuneet veneen laitaan, jolloin Ahvenaisen vene oli kaatunut. Kaksi venekuntaa oli veden varassa ja pyrkinyt uimaan takaisin. Neljä miestä oli päässyt vajonneiden veneiden varassa maihin ja osaston kolmas vene oli pelastanut yhden miehen. Kolme miestä oli hukkunut.

Osasto Aroniemi oli lähtenyt Turkinsaaresta klo 22.30. Jokaisessa veneessä oli viisi miestä. Kullakin veneellä oli keulassa oli pikakivääri, miehillä konepistoolit, käsikranaatteja ja kasapanoksia. Osasto oli päässyt vihollisen huomaamatta Hannustiensaaren rantaa. Osasto oli lähtenyt etenemään lounaaseen. Etenemisen aikana sotamies Himanen oli astunut miinaan. Vihollinen oli avannut kiivaan konetuliaseiden tulen. Aroniemi oli huomannut johtaneensa osastonsa liiaksi pohjoiseen miinoitetulle alueelle. Hän oli käskenyt osaston takaisin veneisiin. Osasto oli soutanut ruohikon suojaan. Hetken kuluttua osasto oli yrittänyt rantautua uudestaan, mutta jo rantaviivalla oli räjähtänyt miina. Noin 50 metrin päästä vihollinen oli tulittanut konekivääreillä, pikakivääreillä ja muilla aseilla sekä heittänyt useita käsikranaatteja. Aroniemi ja viisi miestä olivat haavoittuneet. Osasto otti haavoittuneet mukaansa ja palasi veneille. Vihollisen noin 30 miehen vahvuinen osasto oli hyökännyt rantaan koko ajan tulittaen. Aroniemen osasto vastasi tuleen aiheuttaen viholliselle sen verran tappioita, että se oli vetäytynyt. Osasto Aroniemi rantautui takaisin Turkinsaareen ja yksi vene Piispansaareen 11. elokuuta noin kello 00.15.

Osasto Torsell oli lähtenyt liikkeelle heti tulivalmistelun jälkeen edeten pitkin Hannustiesaaren kaislikkoa. Kovan tuulen ja pimeyden vuoksi veneet ajautuivat liiaksi etelään. Osasto kohtasi vihollisen venepartion ja väistäessään sitä oli kaksi venettä törmännyt toisiinsa ja kaatunut. Osaston kolmas vene palannut lähtöasemaan ja Torsell sekä veden varaan joutuneet loput miehet uivat ja kahlasivat rantaan. Vihollinen oli samanaikaisesti aloittanut tulivalmistelun pienoiskranaatinheittimillä Hannustentiensaaresta ja kevyillä kranaatinheittimillä Ravansaaresta. Osasto oli joutunut suojautumaan puiden ja kivien taakse, mutta ryhmittynyt uudelleen vihollisen tukikohdan tuntumaan ja vastannut tuleen. Vihollinen teki rajun vastahyökkäyksen ja osasto Torsellin oli pakko vetäytyä. Osasto oli palannut Hannustiensaaren tukikohtaansa kello 23.15 mennessä. Omat tappiot olivat yksi kaatunut, neljä haavoittunutta ja yksi kadonnut.

Osasto Aunola lähti liikkeelle klo 10. elokuuta klo 22.30 Hapenensaaren rannasta. Tykistön tulivalmistelu Likkarinsaareen oli päättynyt kello 23.15. Aunolan osasto oli rantautunut helposti. Vain yksi vihollisen pikakivääri oli tulittanut. Osasto oli ryhmittyi nopeasti ja aloitti saaren puhdistamisen. Kersantti Lallukan ryhmä eteni saaren pohjoispään kautta länteen. Suoraan saaren keskustaan eteni alikersantti Hämäläisen ryhmä ja vasemmalla rannalla eteni sotamies Vintolan ryhmä. Etenemisen jatkuessa oli alkanut yhä sitkeämpi vihollisen vastarinta. Osasto oli vallannut jo kaksi kolmatta osaa saaresta, kun se törmäsi vihollisen linnoitettuihin asemiin. Eteneminen oli pysähtynyt. Aunolan miehistä oli tähän mennessä yksi mies kaatunut ja neljä haavoittunut. Vihollinen teki voimakkaan vastahyökkäyksen ja tunkeutui saaren keskiosaan ja eteni saaren poispäätä kohti. Aunola oli siirtynyt saaren pohjoispäähän ja ampui Harjuniemen suuntaan sovitun valomerkin osasto Kivilälle useaan kertaan. Saaren pohjoispäähän oli tullut myös kersantti Lallukka. Vihollinen oli lähellä hänen takanaan. Aunola ja Lallukka riisuuntuivat ja lähtivät uimaan kohti Harjuniemeä saapuen perille noin klo 23.00.

Alikersantti Hämäläisen ryhmä oli joutunut vetäytymään saaren eteläosaan mutta piti asemansa. Osasto Kivilä oli syöksynyt saaren länsirannalle kahdella syöksyveneellä vihollisen tulituksesta huolimatta ja eteni helposti saaren eteläpäähän. Sen jälkeen osasto oli taistellen edennyt saaren pohjoispäätä kohti. Yllättäen oli vasemmalta avattu tuli. Osasto Aunolan miehet olivat erehdyksessä tulittaneet Kivilän osastoa. Kivilä käski osastolleen ryhmittyä saavutetulle tasalle ja otti yhteyden Aunolan miehiin. Hän oli kuullut ettei Aunola ollut paikalla. Kivilä oli ottanut myös Aunolan miehet komentoonsa. Kivilälle oli kerrottu, että suoraan ryhmityksen edessä oli vihollisen konekivääripesäke. Kivilä oli itse yrittänyt tuhota pesäkettä kasapanoksella, mutta ei ollut onnistunut. Kivilän ja Aunolan miehiltä olivat ampumatarvikkeet loppumassa. Kivilä päätti vetäytyä saaresta ja otti saareen jääneet Aunolan miehet mukaansa. Osasto Kivilä oli Harjuniemessä 11. elokuuta noin kello 01.00.

Saarten valtausyrityksissä kaatui yksi upseeri, yksi aliupseeri ja viisi miestä. Haavoittuneita oli 17 miestä. Kalustotappioina olivat 19 konepistoolin ja 58 konepistoolin lippaan, kolmen pikakiväärin ja yhdeksän pikakiväärin lippaan sekä kahden kiväärin menetys.

Kalustotappiot olivat suuret, mutta kaatuneiden ja hukkuneiden määrä yllättävänkin pieni. Käytössä ollut ylimenokalusto oli tarkoitukseensa täysin sopimatonta, mutta sitä oli pakko käyttää, kun muutakaan ei ollut. Pimeässä tehdyt maihinnousut ja iskuosastomaiset hyökkäykset voivat lisäksi yllätysedun menetyksen jälkeen johtaa suuriinkin tappioihin. Saarten valtaus epäonnistui, koska hyökkäysosastojen voima ehtyi nopeasti, eikä saarille kuljetettu toisessa aallossa lisää joukkoja, jotka olisivat voineet hyväksikäyttää saavutettua menestystä. Merkityksettömiksi eivät yritykset jääneet, koska ne kertoivat viholliselle vastassa olevan aktiivisen puolustajan, jolle jokainen Viipurinlahdella oleva maapala on vastahyökkäyksen arvoinen.

Vasikkasaaren valtausyritys

Vasikkasaaren valtausta yritettiin vielä 11.–12. elokuuta. Uuden valtaussuunnitelman mukaisesti saari vallattaisiin kolmella hyökkäysportaalla.

Ensimmäinen hyökkäysporras: Osasto Hurme, johtajana luutnantti Hurme, neljä aliupseeria ja 24 miestä. Osastolla oli käytössään viisi syöksyvenettä.

Toinen hyökkäysporras: Osasto Kotaniemi, johtajana vänrikki Kotaniemi, neljä aliupseeria ja 15 miestä.

Kolmas hyökkäysporras: Osasto Uotila, johtajana luutnantti Uotila, kaksi aliupseeria ja kymmenen miestä.

Osasto Hurme oli lähtenyt liikkeelle kohti Vasikkasaarta tykistön tulivalmistelun jälkeen 11. elokuuta kello 02.01. Vasikkasaaren rannan läheisyydessä osasto joutui kovaan vihollisen tykistötuleen. Vihollinen oli ampunut sekä epäsuoralla että suora-ammuntatulella. Viidestä syöksyveneestä pääsi saaren rantaan vain Hurmeen vene. Yksi veneistä meni ajokelvottomaksi ja kolme venettä sai tykistötulessa noin 75 metrin päässä saaren rannasta niin pahoja vuotoja, että niiden oli palattava lähtöasemaan. Rantaan päästyään oli Hurme miehineen hyökännyt koko ajan taistellen saaren keskiosaa kohti. Vihollisen oli ampunut tykistöllään koko ajan. Hurme oli neljän miehen kanssa taistellut saaressa noin yhden tunnin ajan, mutta oli joutunut vetäytymään saaresta uiden. 

Pataljoonan komentaja kapteeni Jaarva ei ollut saanut mitään yhteyttä Hurmeeseen. Siksi hän oli käskenyt Osasto Kotaniemen siirtyä soutuveneille, hyökätä saareen ja vallata se. Vänrikki Kotaniemi oli ilmoittautuessaan komentajalle todennut, että osastosta oli tykistötulessa kaatunut neljä miestä ja 13 oli haavoittunut. Suurin osa haavoittuneita oli mennyt henkisesti taistelukyvyttömiksi. Soutuveneistä oli vain yksi jäänyt ehjäksi.

Osasto Uotila olisi ollut valmiina taisteluun mutta nyt olivat puuttuneet kuljetusvälineet. Tilanne oli epäselvä ja kapteeni Jaarva otti yhteyttä 11. elokuuta kello 03.25 rykmentin komentajaan ja kertoi tilanteen. Jaarva sai käskyn: ”Vasikkasaari on otettava haltuun hinnalla millä hyvänsä.”

Kapteeni Jaarva muodosti uudet hyökkäysosastot. Luutnantti Hurmeen johdossa oli 16 miestä, luutnantti Uotilalla 12 miestä ja vänrikki Lahtisella ja viisi miestä. Jaarva käski H-hetkeksi 11. elokuuta kello 04.20. Tulitueksi järjestettiin pataljoonan kranaatinheitinjoukkue kolmella heittimellä. Ravansaaressa olevat vihollisen suora-ammuntatykit ja kranaatinheittimet oli suunniteltu lamautettavaksi 10. divisioonan tykistöllä. Rykmentin kranaatinheitinkomppanian tuli lamauttaa Hannustiensaaren eteläosa. Kuljetusvälineistä käytettävissä oli vielä kolme syöksyvenettä.

H-hetkellä kranaatinheitinkomppanian tulivalmistelun jälkeen osastot lähtivät liikkeelle ja joutuivat heti vihollisen suora-ammunta ja kranaatinheitinten tuleen. Divisioonan tykistö aloitti ammunnan suunnitelman mukaisesti. Siitä huolimatta vihollisen suora-ammuntatykit olivat ampuneet jatkuvasti Ravansaaresta Turkinsaareen ja Vasikkasaaren pohjoisosaan.

Syöksyveneet olivat päässeet Vasikkasaareen kello 04.47. Saaren keskiosasta kuului kovaa taistelun ääntä. Jaarva lähetti klo 05.00 kolmen miehen partion ja ampumatarvikkeita saareen. Noin kello 05.30 saaresta oli lähtenyt syöksyvene evakuoimaan haavoittuneita. Vihollinen tuhosi veneen suora-ammunta-aseilla, jolloin haavoittuneet joutuivat uimaan Turkinsaareen. Kello 05.55 oli Vasikkasaareen lähetetty ampumatarvikkeita ja seitsemän miehen ryhmä vahvennukseksi.

Taistelu oli jatkunut kiivaana. Vihollinen oli tuonut Vasikkasaareen eteläosaan lisää joukkoja ainakin kolmella kevyellä veneellä. Vihollinen yritti kaiken kaikkiaan täydentää joukkojaan 12:lla kevyellä veneellä. Veneissä oli ollut neljästä viiteen miestä. Näistä veneistä kahdeksan oli tuhottu panssarintorjuntakiväärillä Hannustentiensaaresta ja yksi syöksyvenevene Ravansaaren rantaan.

Vihollinen ampui kranaatinheittimillään elokuun 11. päivänä klo 07.00–07.15 tulivalmistelun Vasikkasaareen. Jaarva oli käskenyt Piispansaaresta vajaan joukkueen vahvuisen osaston, kaksi upseeria ja 16 miestä, vahventamaan Vasikkasaareen joukkoja. Jo matkalla haavoittuivat joukon johtaja vänrikki Toikka ja neljä miestä. Osasto ei päässyt Vasikkasaareen. Turkinsaaren tukikohta oli jatkuvasti vihollisen tulen alla. Miehiä oli haavoittunut jatkuvasti lisää. Turkinsaaren tukikohdasta tuettiin Vasikkasaaren joukkoja konekiväärillä ja panssarintorjuntakiväärillä. Molemmat aseet olivat menneet toimintakyvyttömiksi aamun aikana.

Vasikkasaaresta pelastautui taas haavoittuneita uimalla kello 08.20 Turkinsaareen. Joukossa oli muun muassa luutnantti Uotila ja vänrikki Lahtinen. Upseerit ilmoittivat, että Vasikkasaaressa oli vielä muutamia miehiä erään alikersantin johdossa. Viimeiset kymmenen miestä saapuivat kello 08.40 saaresta ja jälleen uiden. Heistä kahdeksan oli ollut haavoittuneita. Miehet ilmoittivat, että saaressa ei enää ollut muita omia joukkoja kuin yksi kaatunut.

Kapteeni Jaarva oli jo aiemmin käskenyt komppanian jääkärijoukkueen tulemaan polkupyörillä Piispansaareen reserviksi käyttöönsä. Joukkueella oli ollut tarkoitus vahventaa Vasikkasaaren joukkoja sen hallussa pitämiseksi. Mutta koska kuljetusvälineet kuusi syöksyvenettä ja viisi soutuvenettä oli ajokelvottomia, ei jääkärijoukkuetta saatu Vasikkasaareen. Vihollinen oli lisäksi aamuyhdeksään mennessä saanut kuljetettua lisävoimia saareen.

Kapteeni Jaarva ilmoitti tilanteen rykmentin komentajalle ja pyysi lisää soutuveneitä sekä syöksyveneitä. Lyhyen keskustelun jälkeen rykmentin komentaja käski lopettaa hyökkäyksen Vasikkasaareen ja järjestää Turkinsaaren puolustus. 

Puolustusjärjestelyt oli hoidettu 12. elokuuta kello 11 mennessä. Sen jälkeen keskityttiin haastavaan haavoittuneiden evakuointiin. Haasteena oli ollut se, että omat kuljetusvälineet olivat kaikki käyttökelvottomia ja lisäksi tilapäinen huoltotien polkusilta oli tuhoutunut vihollisen tulen alla. Kaksi syöksyvenettä evakuointiin oli saatu Erillinen Pataljoona 20:ltä. Toinen veneistä oli tuhoutunut vihollisen tulituksessa matkalla Porkansaareen. Vasta illalla 12. elokuuta kello kahdeksan jälkeen oli saatu kaksi soutuvenettä, jolloin kaikki haavoittuneet oli saatu evakuoitua.

Taistelukertomuksen mukaan Vasikkasaaren toisessa valtausyrityksessä oli viholliselle aiheutettu 64 sotilaan tappiot kaatuneina. Lisäksi oli tuhottu jonkin verran kalustoa. Omat tappiot olivat raskaat:

-                           yhdeksän aliupseeria ja yhdeksän miestä kaatuneina,

-                           kolme upseeria, yhdeksän aliupseeria ja 24 miestä vaikeasti haavoittuneina

-                           yksi upseeri ja 12 miestä lievästi haavoittuneina ja henkisesti järkkyneinä

JR 1:n toisen pataljoonan komentaja kapteeni Jaarva oli todennut, että Vasikkasaari olisi ollut vallattavissa riittävällä mies ja kuljetuskalustomäärällä. Saaren hallussapito olisi ollut vaikeaa, koska vihollisen Ravansaaressa olevat suora-ammuntatykit aiheuttavat liikaa tappioita. Taisteluhenki oli joukossa ollut koko ajan korkealla huolimatta tappioista. Kieltäytymisiä tai tottelemattomuutta ei ollut joukossa ollut.

Tuli lakkaa – vai lakkaako?

Toiminta Viipurinlahdella jatkui asemasotana elokuun lopun ja syyskuun alun aina sodan päättymiseen saakka. Syyskuun 4. päivän vaihduttua kello 00.45 vihollisen partio nousi maihin Niskapohjassa. JR 1:n tukikohta avasi tulen, jolloin yksi vihollissotilas kaatui ja muuta vetäytyivät veneellään. Rykmentin esikunta vastaanotti kolme tuntia tämän välikohtauksen jälkeen, syyskuun neljännen päivän aamuyöllä kello 03.45 historiallisen puhelinsanoman: aselepo oli solmittu ja vihollisuudet lopetetaan kello 07.00. Kuitenkin vain 50 minuuttia vihollisuuksien lopettamisajankohdan jälkeen Syrjäsaareen, Harjuniemeen, Hapenensaareen sekä Hannustiensaareen kohdistui voimakas kranaatinheittimistön, panssarintorjuntatykkien ja jalkaväkiaseiden tulitus. Kranaattien räjähdyksiä arvioitiin olleen yli 200. Vihollinen jatkoi tulitusta 4. syyskuuta koko päivän. Joukot laskivat yhteensä 39 panssarintorjuntatykin, 25 kevyen tykin, 12 raskaan kranaatinheittimien ja 311 kevyen kranaatinheittimen kranaatin räjähdystä. Tulituksen yhteydessä ammuttiin lisäksi 24 savukranaattia. Tappioitakin kärsittiin, esimerkiksi kello 21 luutnantti Raitamo kaatui Pukinsaaressa. Tilanne alkoi vaikuttaa huolestuttavalta. Divisioonan komentaja ja esikuntapäällikkö kävivät rykmentin komentajan kanssa etulinjassa tutustumassa tilanteeseen.  Jalkaväkirykmentti 1:n näkökulmasta ilmoitus aselevosta ei vaikuttanut uskottavalta, koska vihollisen toiminta oli selvästi aktivoitunut 4. syyskuuta. Vanginsieppaustoiminta oli jatkunut aktiivisena elokuun puolenvälin jälkeen, mutta tulitoiminnan kiihtyminen oli selvä muutos vihollisen toiminnassa.

Useita vihollisen loikkareita saapui JR 1:n ryhmitykseen syyskuun 3.–4. päivänä. Saapuneet yksi upseeri, yksi aliupseeri ja seitsemän miehistöön kuuluvaa väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään välirauhan solmimisesta. Venäläisyksiköt olivat saaneet aikaisin aamulla käskyn miehittää Harjuniemi 4. syyskuuta kello 19.00. Tämän jälkeen yhteydet ylöspäin olivat olleet poikki. Loikkariupseeri lähetettiin viemään neuvostojoukoille pyyntö, että ne lähettäisivät 5. syyskuuta aamulla valtuutetun sopimaan välirauhaan liittyvistä käytännön järjestelyistä.

Eri puolilla rintamaa jatkuneen tulituksen ja yhteenottojen johdosta V armeijakunnan esikunta lähetti illalla 4. syyskuuta puhelinsanomana armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Antero Svenssonin käskyn:

”Koska on todettu, että vihollinen aselevosta huolimatta on jatkanut taistelutoimiaan sekä ilmassa, että maalla, käsken seuraavaa:

1. Täydellinen taisteluvalmius säilytetään ja nykyiset asemat on pidettävä. Siinä tapauksessa, että vihollinen huomattavin voimin, ilman neuvottelutarkoitusta pyrkii tunkeutumaan asemiimme, on se tulella estettävä. Tulen käytössä on kuitenkin noudatettava ohjetta, että tulta käytetään vain etulinjamaaleihin. Taaempana olevia (kaukomaalit) ei ammuta. Kaikkialla, missä tulen käyttöä voidaan välttää, on se tehtävä.

2. Vihollisen lentokoneiden tulitus on sallittu, jos ne lentävät etummaisten ilmatorjunta-asemien tasalle (kohtisuora lentokorkeus) tai niiden selkäpuolella.”

Vihollistulitus ja hyökkäyksellinen toiminta päättyi 5. syyskuuta kello 07.00, oli syynä sitten suomalaisjoukkojen osoittama päättäväinen vastarinta, armeijakuntien komentajien antamat tiukat käskyt, puna-armeijan viestiyhteyksien korjautuminen tai se, että vihollinen oli saanut annettua viimeisenkin tulisen, mutta turhautuneen tervehdyksensä sitkeälle vastustajalleen. Välirauhan käytännön järjestelyjen sopiminen ei vielä onnistunut, koska veneellä lähetetty ylivääpelin johtama neuvostovaltuusto ei ollut saanut rantautumislupaa, vaan joutui viestinsä veneestä huutelemaan. He ilmoittivat saaneensa vasta 5. syyskuuta yöllä, että vihollisuudet lopetetaan kello 07.00.

Taisteluvalmius pidettiin yllä, mutta eräänä osoituksena välirauhan pitävyyteen kohdistuneesta kasvaneesta luottamuksesta oli, että rykmentin puolustuslohkolla niin sanottuina lohkoaseina olleet 37 millimetrin panssarintorjuntatykit siirrettiin pois.  Koko lohkon kattavan maihinnousuntorjuntakyvyn yhdestä tekijästä rohjettiin jo luopua.